доброе утро Latvasyrjä!
‘Back home from Russia. To be in the middle of nowhere without a map and running out of gas, is an experience. You also should try it.’
Siinä viesti jonka laitoin internetiin palattuamme Akin, poikani kanssa moottoripyörämatkalta Venäjältä. Englanniksi siksi, että belgialaiset tuttavamme ymmärtävät suomea yhtä vähän kuin venäläiset englantia taikka suomalaiset venäjää. Taikka suomalaiset edes kyrillisiä kirjaimia.
Noihin kyrillisiin kirjaimiin ja venäjän kieleen törmää viimeistään raja-asemalla aikamoisella pläjäyksellä, jos on jäänyt etukäteen huomioimatta joku tarvittava dokumentti. Meiltä jäi: tullausselvitys. Kuulostaa helpolta hoitaa. Siitä vain täyttelet ja parin minuutin kuluttua asia on hoidettu? Vaikeus syntyy siitä, että sinulle annetaan kolme kaksipuolista kaavaketta jotka pitää täyttää oikein eikä niissä ole ainuttakaan suomenkielistä, englanninkielistä tai mitään länsimaista sanaa, ei edes kirjainta. Siitä se seikkailu sitten alkoi.
Episodi I: Kuinka pääsen rajan yli?
Motoristit, siis moottoripyöräilijät tuntevat yhteenkuuluvuutta, mikä näkyy tielläkin niin Suomessa kuin jopa Venäjällä. Ulkoisesti se ilmenee nousevana kätenä vastaantulevalle moottoripyöräilijälle. Värtsilän raja-asemalla se oli tullausilmoituksen suomalainen täyttöapu Venäjälle matkanneelta motoristiryhmältä. Pojilla oli täyttöohje jota lainaamalla selvitimme kuuden sivun kirjallisen tehtävän sutjakasti. Rasti tuohon, tuohon … allekirjoitus ja päiväys tuohon. Kaksi kaavaketta menomatkaa varten ja yksi paluuta.
Pietarin lähellä se ilmeni venäläisenä oikotien opastuksena Pietari Viipuri tielle, kun olimme bussipysäkillä tutkimassa huoltoasemalta saamaamme kartan kopiota. Pojat ajoivat edellä oikeaan risteykseen. Spasibo, bolsoje spasibo! Paljon kiitoksia. Tällaisina hetkinä ei oikein usko venäläisistä kertoviin luonteenpiirteisiin, urbaaneihin legendoihin töykeydestä ja epäystävällisyydestä. Mutta se kieli, se yhteinen kieli! Miten voit olla ystävällinen jos sanaakaan puheestasi ei ymmärretä? Tuosta auttamisen halusta ja auttamisesta olisi enemmänkin kerrottavaa mutta mennään itse matkaan.
Venäjä opettaa
Venäjälle siis päästiin kolmen passintarkastuksen ja kirjallisten harjoitusten kautta. Ajoimme helteessä pikitietä Värtsilästä Sortavalaan. Ei ole tien kunnossa juuri kehumista. Kyllä sen kuitenkin autollakin keinuu ja kimpoilee suuremmitta vaurioitta. Uusi asfaltti olisi paikallaan koko matkalle mutta määrärahat taitavat olla sielläkin puolella tiukalla, koska kunnostus oli vain kaiteiden maalausta. Sanoin Akille, että syy maalaukseen oli se, että tie erottuu muusta luonnosta. Helpottaahan se ajamista sekin.
Tarkoituksemme oli kääntyä Ruskealasta Kaalamoon ja ajaa sitä kautta Latvasyrjään heti tulopäivänä mutta tienhaara livahti ohi ja jouduimme ottamaan uuden suunnan Sortavalasta. Teiden viitoitus oli mitätöntä, käsittämätöntä taikka sitä ei ollut lainkaan, joten tutustuimme tällä kertaa väliin Sortavala Kaalamo Ruskeala. Se on kuhmurainen ja irtosorainen. Tämän harharetken anti oli se, että nyt on koordinaatit selvillä Ruskealan museokaivoksesta ja Herran Kukkarosta. Tämä jälkimmäinen on kirkon lisäksi myös pieni majoituspaikka. Nimi on ihan suomea, johtuen rakentajista ja pitäjistä.
Ruskealasta ajoimme taas Sortavalaan eikä tie ollut parantunut yhtään kolmessa tunnissa. Samoja kaiteita maalattiin edelleen.
Etsimme hotellin. Sekin oli ‘piilossa’. Ensimmäisellä kerralla ajoimme ohi vaikka talon kulmalla oli hotelli kyltti. Kun katsot kuvaa ymmärtänet miksi niin kävi. Paikka oli Hotelli Scandinavia. Kuulostaa pohjoismaiselta. Sillä on ‘tietty maine’ ja se ei ole urbaani legenda. Se on ihan totta. Illalla yhdeksän aikaan ovellamme kävi kahden hengen suoramarkkinointiryhmä. Kauppoihin emme ryhtyneet, emme edes hintaneuvotteluihin. Mistähän mahtoivat saada kahden mieshenkilön huoneen numeron? Huone itsessään oli ihan asumiskelpoinen ulkoa uskomattoman näköisessä talossa. Siellä sai ihan hyvät unet ja aamulla ovelle koputettiin taas, nyt baariin katetusta aamiaisesta. Aika oli minuutilleen illalla sovittu. Ruoka – annos ei ollut loistava mutta samassa suhteessa talon ulkoiseen ilmeeseen kuin huonekin. Kyllä sillä jaksoi ajella. Ajopelitkin olivat tallella talon edessä. Niiden vartioinnista joutui maksamaan 100 ruplaa / kpl eli runsaat kaksi euroa.
Nyt löytyi oikea tie. Tuokslahden kautta Latvasyrjään. Surullista Tuokslahden kohdalla on, niinkuin monessa muussakin paikassa täällä, että todella kauniit rakennuspaikat ovat röttelökyliä. Tuokslahdella on ehkä toivoa, koska tie sinne on leveä soratie, se ehkä asfaltoidaan jollain vuosikymmenellä. Seudulle on rakennettu ja rakennetaan uusia talojakin. Yksi uusi oli venäläiseen ympäristöön outo punatiilinen omakotitalo. Portin ulkopuolella seisoi Toyotan hopeinen katumaasturi ja aita talon ympärillä oli korkea. Vanhaakin kunnostettiin ihan kuin suomalaisia rintamamiestaloja.
Tuokslahden jälkeen tie alkoi huonota kunnes se oli henkilöautolla ajokelvotonta. Kaikki tierummut olivat joko painuneet maan sisään tai routa oli nostanut ne maan pinnalle ja pakkanen halkaissut. Vesi ei virrannut muualle kuin tielle. Sillä oli uskomaton määrä leveitä, syvyydeltään ja pohjaltaan arvaamattomia lätäköitä. Kaikki kosteikot valuivat niihin ja niissä pysyivät
.
Seitsemäntoista vuotta sitten olimme täällä bussilla. Jotta se onnistuisi taas, tarvittaisiin sama määrä vuosia tien korjaukseen. Suomen armeijan miehistökuljetusvaunu Pasi olisi näillä teillä oikea kulkupeli.
Älä nyt ymmärrä väärin, tarkoitan vain maastokelpoisuutta.
Jos ei ole Pasia tallissa niin enduromoottoripyöräkin menettelee. Se kannattaa rengastaa maastokumeilla ja vot, matka taittuu vaikka saappaat kastuu. Akilta tosin irtosi toisesta saappaasta pohja ja se suorastaan imi vettä sisäänsä. Uusiahan saa joten menetys oli vain rahallinen.
Tavoitteemme Latvasyrjässä oli käydä Kyläahossa (Joka joissain kartoissa kirjoitetaan Kylä aho) isäni Arvi Härkösen synnyintilalla. Toinen etsittävä oli äitini Toini Pellikan synnyinkoti ja kolmas isoäitini Tyyne Fabririuksen synnyinpaikka. Neljäs muuten vain mielenkiintoinen kohde oli Pitkäkoski, jossa suomalaisaikaan oli voimalaitos.
Näistä neljästä kaksi löytyi. Pääsimme ajamalla aika lähelle Kyläahoa. Kävelimme loppumatkan miehenkorkuisen horsma-, nokkos- ja siankärsämöviljelmän halki. Satoa ei oltu näköjään korjattu aikoihin. Kyläahon mailla teimme itsellemme lounaan, keittelimme venäläiset nuudelikeitot ja söimme venäläisen leivän. Ne olimme ostaneet Sortavalasta kellarikaupasta. Puhuivat siellä yllätykseksi suomea. Ruoka maistui hyvältä ja tuntui tarpeelliselta kolmenkymmenen kilometrin ‘erikoiskokeen’ jälkeen.
Pellikoiden talon kivijalka löytyi hikisen lepikkoretkeilyn jälkeen. Edellisellä käyntikerralla sinne pääsi liittymän muistoa pitkin. Nyt siitä ei ollut jälkeäkään.
Löytämättä jäi Lamminsyrjän tie (isoäidin synnyinkoti). Voihan olla, että keväällä ennen kasvuston rehevöitymistä polun löytyminen onnistuisi (siksihän se tie on muuttunut, jos mitään enää on).
Samoin oli käynyt Pitkäkosken tielle. Luonto oli ottanut takaisin omansa. Ja luonto valtaa myös Vieremänhovin talon paikan. Nyt siitä törrötti vain savupiippu surullisena rinteessä taivasta vasten. Viimeksi siinä asuttiin.
Keskenkasvuinen jänis pujahti tieltä pensaaseen moottoripyörän edestä. Siellä se kasvaa isoksi ja on syksyllä riistaa metsästäjille, jos ei kettu sitä syö. Metsästystä täällä jonkin verran harrastetaan, sen näkee hylsyistä, nuotiopaikoista ja siitäkin, että rajavyöhykekylttiin oli joku testannut haulikkonsa hajontaa (mahtoiko Olla Baikal?) ja kohdistanut luodikkonsa (Mosin Nagant?). Sen kyltin ‘luvattomalla’ puolella on Latvasyrjä. Kumma kyllä tuossa taulussa on ihan englanniksi kerrottu, että tästä eteenpäin pitää olla passi ja luvat. Arvaan, ettei metsästäjilläkään ole niitä täällä liikkuessaan. Olimme siinä suhteessa yhtä synnittömiä kuin paikallinen väestö.
Anoimme kyllä kulkulupaa kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla tuli bumerangi, koska anomus olisi tullut täyttää kyrillisin kirjaimin, soittivat raja – asemalta. Täytimme ne kyrillisin kirjaimin – eikä mitään tapahtunut. Tämä toinen anomus oli varmaan jäänyt työpöydän lootaan ja löytyy sieltä vasta nyt, kun matkamme on jo tehty, kommentilla: ‘Ai mutta tämähän onkin jäänyt käsittelemättä. Ei mutta nythän se on jo myöhäistä. Pannaan roskiin.’ Näin oikaistaan byrokraattinen mutka. Virkamieskunnassakin on omat Juha Kankkusensa.
Latvasyrjä nähtiin ja näillä teillä oivalsi miksi enduromoottoripyörä on keksitty ja mihin se sopii – Venäjän matkailuun tietysti. Ajoasu meni kotiin tultua suoraan pesuun. Se oli hikinen, kurainen ja erittäin pölyinen, ja vasta keväällä sen pesin. Ajosaappaat olivat niin kuraiset, että niitä piti puhdistaa jo hotelli Piipun Pihan ovella, jotta ilkesi astua siistiin tuloaulaan. Piipun Piha on ihan oikeasti todella siisti. Olimme siellä toisen yön. Tiskin takana puhutaan suomea ja huoneet ovat todella mukavat ja hiljaiset. Suosittelen, jos Sortavalassa liikut. Paikka on lähellä Riekkalan saarta. Teimme iltakävelyn sinne ja takaisin. Karjalaisen veljekset Myrskylästä olisivat varmaan tehneet sen myös mielellään, heidän äitinsä kun on sieltä kotoisin.
Kunnon reissu. Kunnon reissu ei ole koskaan helppo. Helpolla ei synny muistoja. Helpolla et opi uusia asioita. Helpolla reissulla ei näkemyksesi avarru. Jos on kymmenettä kertaa samassa hotellissa Kreikassa niin avartumisen kanssa on varmaan niin ja näin. Maksa voi avartua.
Siispä: Go east young man, go east!
Siellä nimittäin riittää oppimista, alkaen bensan ostosta kielitaidottomana takapihan tankilta.
Rankka reissu mutta tuli tehtyä. Ja silti:
Suattasinha mie käyvä siellä vaikka uuvestaan, jos kohalle sattuu.
до свидания Latvasyrjä
do svidanija Latvasyrjä, näkemiin
Hannu Arvinpoika Härkönen
Mäntsälä
Erityiskiitos Maijalle ja Heikille, jotka majoittivat ja ylöspitivät meidät yösyvämmen karjalaiseen malliin
Ylä – Kuorejärven rannalla Niukkalassa, jotta pääsimme aikaisin aamulla rajalle ennen jonoja.
ps. Kertomus alkaa: dobreo utro, hyvää huomenta.
