Raimo Tuunasen sotalapsi-muistelo.
Olin sotalapsena 7-vuotiaana Ruotsissa 1944-1945 Vimmerbyssä Emy Svennsonin luona. Emy oli eläkkeellä oleva sairaanhoitaja ja asui huoneen ja keittiön asunnossa kerrostalossa keskellä kaupunkia. Hän ei ollut koskaan naimisissa eikä hänellä ollut omia lapsia.
Halusin kovasti itse lähteä Ruotsiin, koska naapurin poika (en muista nimeä) oli myös lähdössä. Äitini ei olisi halunnut päästää minua lähtemään, mutta sain kuitenkin tahtoni läpi. Menimme Kuokkaniemen asemalta junalla Turkuun ja sieltä laivalla Tukholmaan.
Laivamatkasta en muista muuta kuin lasten itkua,jota kuului joka puolelta. Tukholmassa meidät vietiin johonkin kouluun, jossa yövyimme luokkahuoneen lattioilla patjojen päällä “siskonpedissä”. Koululla saimme uudet vaatteet ja minäkin sain hienon golf- puvun ja siihen golf-sukat ja remmikengät. Samoin myös uudet alusvaatteet. Sukkanauhalliset alushousut joutuivat pihalle kekoon. Kaikkien lasten entiset vaatteet vietiin koulun pihalle, ja niistä tuli iso keko. Äitini oli tehnyt minulle uuden puvun ukkini Joonas Tuunaisen “mustasta pompasta” (musta pitkä talvitakki). Äitini ratkoi “pompan” ja käänsi kankaan ja niin siitä tuli kuin uusi takki ja housut. Koulun pihan kasan joutui sekin puku. En tiedä mihin meidän kaikkien “omat” vaatteet sitten joutuivat!?. Suihkussa käynnin jälkeen oli kaikilla edessä hiusten leikkaus aivan lyhyeksi ja sitten pantiin päähän kirvelevää ainetta sekä käärittiin pään ympäri kankainen kääre. Aine oli päässä useita tunteja jonka jälkeen se pestiin pois. Aine tappoi syöpäläiset mm. täit joita varmaankin oli useammalla meistä.
Yöpymisestä muistan, että kuului kova itkeminen koska joukossa oli pieniäkin lapsia, joilla oli kova ikävä vanhempiaan. Kyllä itku tarttui meihin isompiin myös. Valkopukuiset “hoitajat” yrittivät parhaansa mukaan rauhoitella meitä. Ehkä jo seuraavana päivänä jatkoimme junalla eteenpäin kukin omaan määränpäähän joka oli pahvilapussa nimen kanssa kirjoitettuna.
Minua oli Emy Svensson vastassa Vimmerbyn asemalla. Meitä oli asemalaiturilla monta, joilla oli kaulassaan narussa pahvinen lappu. Pienimmät olivat mutustelleet lapusta kulmia. Emy kulki poikien rivistössä katsellen nimilappuja ja kun tuli minun lappua katsomaan niin hymyili ja tarttui kädestä ja niin lähdimme kävellen hänen asuntoonsa kaupunkiin.
Hän oli hankkinut minulle leikkikaluja mm. puisia ja peltisiä autoja jollaisia en olut ikinä ennen nähnyt, rakennussarjan jossa oli metallisia reikäisiä rautalistoja sekä mutterita ja pultteja. Niistä sain rakennettua kaikenlaista. Kävimme myös muistaakseni Vimmerbyn torilta ostamassa nauloja ja jostakin laudan paloja joita sain sitten naputella keittiössä yhteen.
Ensimmäisestä aamusta Emyn luona muistan, että Emy oli keittänyt kaakaota, jota en ollut ikinä maistanut. Minusta kaakao maistui pahalta ja kun Emy meni pois keittiöstä niin kaadoin mukista loput kaakaot kukkaruukkuun. Myöhemmin rupesin tykkäämään kovasti kaakaosta ja sitä oli usein aamupalan kanssa pöydässä. Emy täti joksi häntä kutsuin, vei minut myös partioon, jossa minä viihdyin hyvin. Siellä oli kivoja kavereita ja sai askarrella kaikenlaista kivaa ohjaajan opstuksella.
Emy oli kirjoittanut äidilleni, että jo kolmen viikon kuluttua me rupesimme ymmärtämääm kielellisesti toisiamme. Emy täti kirjoitti äidilleni kirjeet Ruotsiksi ja äitini käännätti ne Lapuan kappalaisella suomeksi. Äitini käännätti vastaavasti omat kirjeet Emylle Ruotsiksi. Koulua kävin Ruotsissa yhden lukukauden ja opin Ruotsin hyvin, samalla unohtui äidinkieleni ja se piti opetella suomeen tultuani uudelleen. Koulussa oli toinenkin suomalainen poika, jonka kanssa puhuimme suomea, mutta opettajat toivoivat meidän puhuvan vain Ruotsia. Kun kuulin että vanhempani halusi sodan loputtua minut takaisin Suomeeen, niin olisin itse halunnut jäädä Ruotsiin. Viihdyin siellä oikein hyvin, enkä kaivannut muistamiini oloihin.
Emy täti oli äidilleni luvannut ottaa minut ottopojakseen ja kouluttaa niin pitkälle kuin olisin halunnut. Kuitenkaan vanhempani eivät suostuneet ehdotukseen ja palasin Laihialle jonne perheeni oli asutettu.
Perhe muutti Lapualta Muhokselle melkein heti tultuani Ruotsista ja sain kansakoulussa ikäiseni kiini kun kävin 1. luokan syyslukukaudella ja pääsin 2. luokalle kevätlukukaudella. Muhokselle muutettiin töiden takia Lapualta. Isäni ja Martti veli olivat kirvesmiehiä. Oulujokeen tehtiin vesivoimalaitoksia. Rakenteilla oli Vaalan, sitten Leppiniemen ja myöhemmin Montan voimalaitokset. Isä Matti ja veljeni Martti ja siskoni Bertta olivat siellä töissä. Bertta sisko lähti 1951 Ruotsiin ensimmäisessä suuressa muuttoaallossa ja perusti siellä perheen. Hän eli Ruotsissa elämänsä loppuun ja kuoli Tukholmassa 2005. Minäkin ehdin olla Leppiniemessä Betonilaboratoriossa lähettinä 3v. ennen muuttoa Vantaan Korsoon 1956. Laboratoriossa otettiin näytteitä bettonivaluista voimalaitostyömaalta ja koepuristettiin muutaman viikon jälkeen.
Emy täti lähetteli paketteja vielä vuosia Suomeen. Heti sodan jälkeen ei Suomeen saanut lähettää mm. karamellejä ja hän ilmoitti että kun kahvia sai vähän lähettää, niin kahvipapujen pussin pohjalta löytyy karamellejä. Samoin myös uusien sukkien kohdalla hän parsi niitä, että ne vaikuttaisivat vanhoilta sukilta. Tulli tutki kyllä paketit sodan jäkeen. Myös vanhimman Kaarlo-veljen tytär Sinikka rupesi saamaan paketteja Emy tädin siskontyttären perheeltä. Olin kuulemma usein kertonut veljentyttärestä Sinikasta, jonka kanssa leikin Karsikossa. Muutettuamme Muhokselle pääsi minun Ruotsinkielen taitoni unohtumaan, kun ei Muhoksella ollut tuttavia jotka olisivat osanneet Ruotsia.
Kävimme äidin kanssa Laihialla kerran kirkon kappalaisen juttusilla, mutta emme ymmärtäneet kunnolla toisiamme, minun puhuessa skoonen murretta ja hän suomen-ruotsia.
Vuonna 1960 keväällä minun piti mennä tapaamaan Emyä Vimmerbyhyn.
Menin Ruotsiin Joulun jälkeen töihin Borosiin Algotsille. Aikomukseni oli jatkaa kesällä Australiaan siirtolaiseksi. Olimme kirjoitelleet serkkuni Jouko Vaskon kanssa, joka oli ollut Australiassa jo kaksi vuotta, että hän avustaa työn haussa siellä. Sovimme siskoni Bertan ja hänen miehensä Kyöstin kanssa että menemme ennen Australiaan lähtöä katsomaan Emy tätiä, he kun osasivat Ruotsia, mutta kohtalo puuttui peliin isäni kuoleman kautta.
Isäni kuoli 1960 helmikuussa ja äitini toivomuksesta tulin takaisin Suomeen järjestelemään asioita ja näin ollen, jäi Emy tädillä käymättä ja myös Australian matkakin tekemättä. Olin kyllä aivan tosissani ja olin hankkinut kaikki paperit kuntoon. Maahantuloviisumi vain puuttui ja sen olisin saanut matkalipun yhteydessä.
Sain tietää joskus 70 luvun alussa Emyn kuolleen.
1963 tapasin nykyisen vaimoni Aila Nuorelan kulttuuritalon tansseissa Helsingissä ja siitä alkoi uusi luku elämässäni ja se onkin jo toinen juttu.
Raimo Tuunanen. 2010 Helsinki
—
Raimo Tuunasen suku on Uukuniemen Mensuvaarasta.
