Talvisota päättyi 70 vuotta sitten 13.3.1940. Rauhansopimuksen mukaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle osan Sallaa ja Kuusamoa, Kalastajasaarennon Petsamosta, Suomenlahden ulkosaaret ja lähes koko Karjalan mukaan lukien Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin, käytännössä vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan rajalinjaa seuraillen. Kaikkiaan 430 000 suomalaista joutui lähtemään evakkoon Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta. Evakkoon jouduttiin lähtemään myös Uukuniemen Latvasyrjästä:
Serkusten evakkomatka
Hilkka Raassina, Uukuniemi, Latvasyrjä
Talvisodan rauha 13.3.1940 ja 1. evakkomatka
Serkusten Hilkka Raassinan, Saimi Saharisen, Kerttu Fabritiuksen (Toivo Pölläsen tyttäriä) ja Sirkka Härkösen (Matti Pölläsen tytär) muisteluja evakkomatkoista. Kertojana Hilkka, muistiin merkitsi Eini Karhulahti (Toivo Pölläsen nuorin tytär)
Olin tuona päivänä sisareni Saimin kanssa 12 kilometrin päässä Tuokslahdessa hakemassa rahalähetystä, jonka isäni (Toivo Pöllänen) oli lähettänyt rintamalta, 150 mk. Ihmettelimme, kun puolenpäivän aikoihin loppui tykkien jyrinä, joka oli ollut yhtämittaista. Olimme suksien kanssa liikkeellä.
Takaisin palatessamme Pitkäkoskella Aino Wikberg tuli ulos talostaan ja kertoi rauhan tulleen ja että joudutaan siirtymään omista kodeistamme rajan yli Suomen puolelle. Hänellä oli pieniä lasten paitoja, jotka hän antoi minulle ja sanoi, että nämä paidat sopisivat Eeva-siskolleni, joka oli edellisenä päivänä täyttänyt 2 vuotta.
Kotiin tultuamme kotona oli kaaos, äiti aivan hysteerinen, ei osannut kuin kävellä ja itkeä, kun samaan aikaan huhuttiin isäni kaatumisesta. Uukuniemellä kun oli useita Toivo Pölläsiä ja joidenkin kohdalla tämä tapahtui. Mummoni sanoi minulle, että rupeaisin pakkaamaan, koska äidistä ei ollut siihen. Olin silloin 14 vuotta, Saimi täytti huhtikuussa 12 vuotta, Kerttu 7 vuotta ja Eeva oli 2-vuotias. Isäni vanhemmat, mummo oli 68,5 vuotta ja ukko 73 vuotta, äitini oli 35 vuotta.
En ymmärrä, miten se pakkaaminen tapahtui: ei ollut laatikoita, ainoastaan piironki ja siinä laatikot: niihin laitettiin vaatteiden, täkkien ja tyynyjen väliin astioita. Uuno-setäni tekemään sänkyyn myös. Vilja-säkkeihin ja postelipusseihin (olkipatjan päälliset) vähän kattiloita ynnä muuta taloustavaraa. Nimilappuihin piti laittaa nimi ja määränpää Vihanti. Isäni ja setäni Matti olivat siellä jossakin (sodassa), joten ukkoni ja serkkuni Kauko (14 vuotta) rupesivat kuljettamaan tavaroita ja viljasäkkejä tien reunaan Koivusiltaan (4 km). Ja lopuksi tavarat oli vielä vietävä Uukuniemen kirkolle Pyhäjärven poikki jäätä pitkin (20 km).
Määräys oli, että vanhukset ja lapset pitää siirtää välittömästi rajan taakse. Tämän määräyksen mukaan meillekään ei olisi jäänyt ketään siirtämään tavaroita. Mummoni sanoi, että hän ei lähde ukon kanssa minnekään, ennen kuin viljat ja osa koneista on ajettu tien varteen. Serkkuni Kauko jäi ajamaan toista hevosta. Äitini lähti lasten kanssa: omat lapset ja serkkuni Sirkka, 12 vuotta oli mukana.
Mummo vei meidät hevosella Koivusiltaan Antti Hämäläisen pihaan, josta linja-auton piti tulla hakemaan. Auto tuli illan suussa ja vei meidät Ännikkään kansakoululle. Setäni vaimo Emma joutui karjanajajaksi kylän karjalle. Hän oli tuolloin raskaana 3:nnella kuukaudella: Esko syntyi 25.9.1940 Paavolassa. He olivat jo saaneet lehmät Uukuniemen kirkolle, kun osa lehmistä karkasi takaisin Ännikkään. Hän oli hakijoiden mukana.
Samaan aikaan Ännikkään saapui linja-auto vanhusten ja lasten kanssa, jossa meidän perhe oli. Emma-täti, joksi me häntä kutsuimme, tuli pyytämään minua ja Erosen Ailia avukseen, hän kun ei enää jaksaisi juosta lehmien perässä. Päivällehän tuli matkaa yhteensä 42 km, kun Ännikän ja Uukuniemen kirkonkylän väliä tuli kuljettua kahteen kertaan. Ailin äiti oli myös ajajien mukana.
Pyhäjärven jäällä oli surkea näky; lehmiä oli kahden puolen tietä, kun ne eivät olleet päässet pois hangesta, jota oli ainakin metri. Pakkasta oli noin 30-40 astetta eikä ollut kuin yksi tieura. Tavaran viejät tulivat vastaan ja huitoivat piiskan kanssa, joten lehmien oli väistettävä hankeen, jonne myös jäivät. Matkalla näki lehmien poikimisia ja vasikoiden jäätymisiä synnytyksen jälkeen. Illalla sotilaat sitten kävivät ampumassa nämä eläimet. Lopulta oli tien varret korkealle pinkatut jäätyneistä ruhoista.
Näin jouduin erilleen muusta perheestäni. Emma-tädin, naapurimme Erosen Maija-tädin ja Ailin kanssa harhailimme Kerimäelle asti. Koko ajan piti mennä eteenpäin pois toisten tieltä, koska jatkuvasti tuli uusia siirtolaisia majapaikkoihin. Kaikkialla, mihin pysähdyimme, piti kirjoittaa nimet seinillä oleviin papereihin, että perheet löytäisivät toisensa. Kesälahdelta oli Eetu Taivanen lähtenyt etsimään tuttujaan. Hän löysi meidät Kerimäen virastotalolta. Hän kertoi tietävänsä, missä muu perhe oleskeli ja hommasi kyydin kuorma-auton lavalla Kesälahdelle. Näin taas osa perheestä oli koossa.
Palaan taas Patavaaraan. Siellä perheemme joutui neljässä eri ryhmässä jättämään kotinsa talvisodan jälkeen. Ukko ja mummo ja serkkuni Kauko jäivät vielä kotiin viljoja ja tavaroita siirtämään Koivusiltaan, jonne oli matkaa 4 km. Lampaat ja vasikat ukko teurasti karsinoihinsa. Samoin teurastettiin 1 sika ja porsaat, jotka olivat jo myyntikunnossa. Sian lihat mummo suolasi ja porsaista keitti tyyteniä (alatoopia) matkaevääksi. 2 emakkoa, jotka porsisivat pian, ukko kuljetti elävänä Uukuniemen kirkolle.
Tässä kuljetuksessa oli vastoinkäymisiä: siat oli laitettu parireen päälle pohjasta auki oleviin puulaatikoihin ja nuoralla laatikot rekeen kiinni. Mutta Pyhäjärven jäälle laskeutuessa reki oli kaatunut ja emakot lähtivät karkuteille.
Onnistuihan viimein niiden saanti takaisin rekeen ja matka jatkui Uukuniemen pappilaan, josta löytyi karsina, mihin emakot voitiin laittaa. Ukolla oli ajatus, että emakot porsitetaan siellä ja porsaat myydään, mutta tämä ei onnistunut, kun Uukuniemen kirkonkyläläisillekin tuli siirtomääräys. He pääsivät kylläkin muutaman viikon päästä palaamaan takaisin koteihinsa. Emakot jouduttiin teurastamaan, mutta onneksi lihat kelpasivat myytäväksi armeijan käyttöön.
Palaan vielä Ännikän kansakoululle, jossa äitini oli lasten kanssa. Linja-autolla sieltä kuljetettiin vanhuksia ja lapsia rajan yli, mutta äidille ja hänen mukana olleille lapsille sanottiin, että heitä ei oteta linja-autoon, koska heidän perheellämme oli monta hevosta, joilla heidän tuli mennä. Ukko ja mummo, jotka kuljettivat samaan aikaan tavaroita Uukuniemen kirkonkylään tästä ohitse, eivät tienneet tästä määräyksestä mitään.
Eikä lasten vartioinnista huolimatta löytynyt omaisia, joten Johannes Fabritius (myöhemmin Kerttu-sisaren appi) vei äitini lasten kanssa parireellä Ristirantaan, josta he kävellen jatkoivat Uukuniemen pappilaan. Äidillä oli mukana kaksi täkkiä ja tyynyä sekä vähän vaatteita lasten repuissa ja lisäksi kaksivuotias Eeva käsivarrella kannettavana. Viikon päästä oli pappilassa jo suurin osa perheestä koossa: ukko ja mummo ja äiti lasten kanssa.
Pappilassa ollessa sairastui yksi hevosistamme, Heta-niminen, lannehalvaukseen. Eläinlääkärien puuttuessa mummoni hoiti Hetaa vieraiden ihmisten neuvojen mukaan. Toisilla hevosilla lähdettiin viemään mukana tulleita tavaroita Kesälahdelle. Omien tavaroiden lisäksi oli mukana myös tarkkailukarjakon Sanna Tiinuksen ja Emma-tädin sisaren Hanna Sihvosen tavaroita. Ukolle, 73-vuotiaalle viimeaikojen tapahtumat olivat olleet liikaa ja hän sairastui, meni aivan sekaisin.
Matkaa jatkettiin naapurin Erosten ja heillä sotaa paossa olleiden sortavalalaisten Antti ja Katri Turusen kanssa. Erosilla ei ollut kuin yksi hevonen, mutta ajajia oli enemmän, sillä Toivo ja Heikki Eronen olivat saaneet armeijasta siirtolomaa. Meillä oli useampi hevonen, mutta ei ajajia, koska ei isä eikä Matti-setä olleet saaneet siirtolomaa. Yhdessä toisiaan auttaen tultiin Kesälahden kirkonkylään, pieneen punaiseen mökkiin, jossa oli sitten 3 perhettä eli yhteensä 20 ihmistä. Tästä mökistä Emma-täti, Erosen Maija-täti, Aili ja minä löysimme muun perheen. Nyt enää puuttuivat Matti-setä ja isäni, josta toisaalla puhuttiin kaatuneen rintamalla. Tästä tiedosta äitini oli jatkuvasti masentuneena.
Täältä matka jatkui Savonlinnaan, jossa vaneritehdas oli majapaikkana. Siellä oli satoja ihmisiä, joten piti pitää lapsista ja tavaroista huolta, etteivät kadonneet. Täällä ukko sairastui lopulta niin pahasti, että hänet jouduttiin viemään Savonlinnan sairaalaan. Näin hän joutui taas erilleen perheestään, kun toiset jatkoivat matkaa eteenpäin. Sairaalasta hänet lähetettiin Vihantiin, josta perhe hänet löysi.
Savonlinnassa sitten päästiin junaan ja määränpääksi sanottiin Sievi Pohjanmaalla. Siellä ei juna kuitenkaan pysähtynyt vaan jatkoi matkaansa eteenpäin. Oulaisten asemalta junaan tuli isäni serkku Väinö Härkänen, joka kertoi, että oli nähnyt isäni edellisenä päivänä hengissä ja etsineen perhettään Vihannin asemalta. Mummo ja äiti itkivät ilosta, että isä ei ollutkaan kaatunut. Meidän oli määrä mennä Ruukin asemalle, mutta jäimme pois Vihannissa, koska luulimme löytävämme isän sieltä. Mutta isää emme löytäneet. Muutaman päivän päästä meidät siirrettiin sitten Ruukkiin kansakoululle, josta oli tarkoitus viedä meidät seuraavana aamuna Rantsilaan tai Piippolaan.
Muistan, kuinka pelkäsimme, että isäni ei löydä meitä. Rukoilin Jumalaa, että jos sinä olet olemassa, anna isän löytää perheensä. Seuraavana aamuna syötyämme tuli kaksi linja-autoa koulun pihaan ja meidät komennettiin autoihin.
Matkanpäänä piti olla Rantsila. Ajattelin, ettei Jumalaa ole olemassa, koska isä ei löytänyt meitä Ruukista. Autot olivat jo täynnä ja kuski järjesteli vanhusten istumapaikkoja. Isä ilmestyi auton ovelle ja pyysi perheensä poistumaan autosta. Kuski oli isälle vihainen ja kysyi, oliko tällä asuntoa perheelle. Isä sanoi itse huolehtivansa perheestään ja niin poistuimme autosta. Meidän mukana tuli myös Erosen ja Turusen väki. Tällöin pääsi huokaus: Jumala, sinä olet olemassa, kiitos!
Aika Vihannin Paavolassa 1. evakossa
Sitten pääsimme takaisin Vihantiin. Isä etsi sieltä asuntoa ja vei meidät Möykkyperälle. Siellä emme olleet monta päivää, koska pirtti oli vanha savupirtti, emmekä olleet tottuneet takassa keittämään ruokaa. Sieltä muutimme Paavolaan, noin 12 km Vihannista pohjoiseen. Siellä oli Ojantakasten vanha talo: 4 huonetta. keittiö ja iso pirtti, jossa tavaramme oli talonväen tavaroiden joukossa. Täällä oli jo yksi huone kullekin perheelle; ukko ja mummo nukkuivat keittiössä. Erosen veljeksiä oli kaksi ja mummo, Matti-sedän perhe ja oma perhe. Täällä Ojantakasella olimme kesän. Minä ja Kauko paimensimme karjaa. Ostimme maidon talosta ja auttoivathan aikuisetkin talon töissä, jos eivät olleet muualla töissä.
Kylmän tultua syksyllä oli taas asunnon etsiminen, kun Ojantakasella ei saanut lämmittää kamarin uunia. Asunto löytyi Siikajoen toiselta puolen, Aino ja Kalle Kangas vuokrasivat uudemmalta puolelta ison pirtin, keittiö oli erillään. Sitä käytti myös Sortavalasta kotoisin oleva Kinnusen leski neljän lapsensa kanssa. Samassa asunnossa oli talon palvelijalla, Maija Pirttimaalla myös 1 huone, jossa hän asui tyttärensä Liisan kanssa. Meidän perheeseen kuului Matti-sedän perheen kanssa yhteensä 13 henkeä; Matti-sedän perhe muutti sitten keväällä 1941 Pihtiputaalle.
Kesäkuussa 1941 tuli taas liikekannallepano ja isä joutui lähtemään sotaan. Isä pääsi lomalle silloin, kun paalasimme heinät paluuta varten ja toisen kerran, kun hän lähetti meidät paluumatkalle Karjalaan. Anttilassa asuimme syksyyn 1941, jolloin lokakuussa pääsimme muuttamaan takaisin Uukuniemen Latvasyrjän kylään Patavaaran tilalle, omaan entiseen kotiimme. Anttilasta lähdettäessä meille pidettiin lähtiäisjuhlat. Kahvin kanssa oli monenlaista kastettavaa, niin kuin Paavolassa sanottiin. Matkaevääksi emäntä oli leiponut mausteleipää ja palvilihaa annettiin myös mukaan.
Paavolassa ollessa kävin rippikoulun ja pääsin ripille 17.7.1940, yksi päivä yli 15-vuotiaana. Tätä ennen oli monta vaihetta. Olin palvelijana muutaman kuukauden ajan Paavolan kirkonkylässä Torkkolassa. Emäntä ja poika olivat huonokuuloisia, joten väärinkäsityksiä tuli. Sitten menin kahdeksi kuukaudeksi Heikkilään, kun emännälle syntyi kaksi poikaa, Mauno ja Ilkka. Sitten menin taas kirkonkylään Aaro Lindqvistille, kun Aino-emäntä sai viidennen lapsensa heinäkuussa. Siellä olin siihen asti, kun lokakuussa muutimme Karjalaan.
***
Katso myös:
Jatkosodosan jälkeinen evakkomatka Latvasyrjästä Laihialle 6.9-20.9.1944 : Lehmien evakkomatka, kertojana Hilkka Raassina
http://www.uukuniemi.info/artikkelit/?id=316
Evakkomatka Hevonojan kartanolle 1945
http://www.uukuniemi.info/artikkelit/?id=275
LH
