Uusi Suometar julkaisi 2.12.1874 nimimerkki RT:n kirjoittaman uukuniemeläisen kansantarun Pojarista. Lehden pdf-versio löytyy Kansalliskirjaston sivuilta, linkki sivun lopussa. Wanhan ajan tekstifontti voi kuitenkin olla tottumattomalle waikeaselkoista, joten tässä tarina nykypäivän fontilla kirjoitettuna:
Pojari
Niukkalan kylä on 9 virstan päässä Uukuniemen kirkolta. Päästessä kylään ilmaantuu kanava, jonka tienoilla huomataan kahdenpuolen sitä korkeita selänteitä, joita korkeat koivikot kaunistavat.
Tämän kanavan poikki kulettavan sillan seutu on hyvin kaunis. Mäen kennääkkeltä laskeutuu tie taitaa niemimaata myöten notkoon ja siinä, lähellä sillan korvaa, kohottaiksee matkustajan eteen kaunis ikiwanha koivu, joka ikäänkuin käskee siinä luonaan viipymään. Itse kylä on aivan lähellä Pyhäjärven rantaa, vaan rannan ja sen välissä on korkea selänne, joka estää järven näkymästä kylään.
Tätä korkeaa selännettä, joka paikoin kantaa nuorta koivikkoa ja josta tyynenä kesäpäivänä katsoessa Puhokseen päin näkee joukon saaria, jotka viheriöine tiheine koivikkoineen ihanuudellansa ihastuttavat katselijaa sanotaan “hovinselänteeksi”, sillä siinä kerrotaan ennen asuneen erään ruotsalaisen “pojarin”. Sen nimi ei ole säilynyt kansan muistossa, vaan olen kuullut sitä aprikoitavan “Ussledjt’iksi”. Tuo pojari oli ollut “mainio mies”, mainio nimittäin inhottavien elämäntapojensa tähden. Hänestä kertoo kansantaru seuraavaa:
“Hän kiskoi talonpojilta verot sellaiset, jotta moni silmä kyyneltyi niitä kootessa ja moni vapisi ajatellessaan, että vero maksuaika jäisi vähääkään kesken. Eikä maksuaikaakaan ollut; se vaan oli pojarin itsevaltaisesta tahdosta. Ollessaan kotona huvitti pojari itseänsä esim. niin, että hän kesällä laski selänteeltään veneessä mäkeä alas Pyhäjärven rantaan, josta häntä vetivät ylämäkeen kylän nuoret, alastomat naiset.
Kirkossa pojari kävi ahkerasti, istui siellä usein hevosensa selässä. Kuunteliko papin saarnaa? Ei, hän katseli vaan seurakunnan morsiamiin, valiten aatteissaan aina sen, jonka katkera onni milloinkin oli tuominnut hänelle uhriksi. Moni punaposkinen neiti temmattiin usein lemmittynsä vierestä juuri silloin kun pappi aikoi heitä toisiinsa yhdistää.
Vaan surkean lopun pojari sai. Useat talonpoikaraukat kärsittyänsä paljon hänen julmuuttansa, rohkenivat viimein ryhtyä sellaiseen tuumaan, että eräs talonpoika Tohmajärveltä lähetettiin Ruotsiin, kuninkaan armoistuimen eteen. Kuningas sattui silloin olemaan poissa, mutta eräs hovipalvelija teki itsensä kuninkaaksi ja, saatuansa tiedon miehen asiasta, käski hänen odottamaan, kunnes kirjoitti ystävälleen pojarille: “Kun tämän kirjeen saat, niin vedätä tuoja hirteen”. Miesparka alamaisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan erosi ilomiellä siitä tekokuninkaasta, joka armostaan vakuutti, että kirje Suomessa hyvää vaikuttaisi. Talonpoikamme, iloisna marsiessaan Tukholman katuja pitkin, tuli karvanutussaan ja lapikkaissaan huomatuksi Ruotsin kuninkaalta, joka vaunuissansa juuri ajoi linnaansa. Vaunut seisahtuivat ja kuningas kysyi mieheltä, jonka tunsi suomalaiseksi, mitä hän Ruotsissa niin yksin asioitsi, johonka mies vastasi käyneensä kuninkaan luona. “Oliko kuningas tosissaan ja puhuiko kanssasi?” “Sain häneltä kirjeen vietäväksi Suomeen”. Kuningas, aavistaen jotain pahaa, tahtoi nähdä kirjettä, vaan mies sanoi sen olevan niin tärkeää laatua, että sitä kiellettiin näyttämästä, ja vasta ilmaistuansa korkean persoonansa, sai kuningas kirjeen hämmästyneen miehen käsistä. “Käy nyt vaunuihini, niin ajamme linnaan, siellä saat kirjeen toisenlaisen”
Talonpoika oli nimittäin lyhyesti kuninkaalle kertonut “pojarin” julmuudesta suomalaisraukkoja kohtaan. Tultuansa linnaan käski kuningas miestä osoittamaan sen herroista siellä, joka oli miehen kanssa asioinut kuninkaan korkeasta nimestä. Linnan salista osoitti mies nyt tekokuninkaan, jonka todellinen kuningas kaatoi maahan miekallansa, minkä tempaisi vyötään. Sitten kirjoitti kirjeen ja antoi sen miehelle sanoen. “Saata tämä kirje Kiteen rovastiin ja älä sitä tiellä ilmaise; se tuottaa rikokselliselle ansaitun rangaistuksen ja kansalle oikeutta ja rauhaa”. Sen kuninkaallisen kirjeen kanssa iloinen mies marssi suoraan Kiteen pappilaan. Seuraavana sunnuntaina istui pojari hevosensa selässä Kiteen seurakunnan kirkossa, josta tilaisuudesta nuori runoilijamme Erkko sanoo hyvin mukavasti: “Saarna kun kaikui, pojarin orhi sanoja kuunteli – pojari ei!” Waan kuulutuksia pojari kuunteli, ja kuultuansa kuninkaan kuulutuksen, että “oikeuden ken rikkoo teiltä, alamaiseni, sen kanssa tehkäät tahtonne mukaan” syöksi mustasieluinen mies hevosineen ulos kirkosta. Mutta kansa riensi vihan vimmasta hänen perästään ja kivitti hänet vihdoin Syrjäsalmeen, joka ei ole kaukana Kiteen kirkolta Kesälahdelle päin. Pojari oli juuri oriinsa kanssa kohta pääsemässä yli salmen, kun veneistä kiljuva, pilkkaava joukko, ivaten valmisti hänelle hyvin ansaitun kuoleman. Luut miehen sekä hevosen korjattiin salmen rannalle, jossa niitä tänäkin päivänä iso kiviraunio peittää.
Sellainen on pojarin historia. Niin olen sen kuullut, joskus istuessani harmaapartojen parissa. Tietysti siinä on poisjätettävää, vaan siitä puolikin jo kauhistuttaa. Se esim. että pojari hevosensa kanssa on kivitetty Syrjäsalmen rannalle on todenperäistä. Tuon murheeellisesti mainion hautaraunion olen nähnyt. Se on iso raunio, koottu pienistä kivistä ja näkyy etäälle, siihenkin, kusta lautalla kuletaan yli salmen.
-rt-
*****
Pojarin tarina elää edelleen Niukkalan nimistössä, Niukkalasta löytyy muun muassa Pajarinkattila sekä Pajarintie, kts. peruskartta:
http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=8000&y=6849916&x=4494670
Kansantaruista on olemassa eri versioita, kiteeläinen versio Pajarista löytyy Pajarinhovin kotisivuilta: http://www.pajarinhovi.fi/historia.html
Uuden Suomettaren 12.2.1874 pdf-versio, tiedostokoko noin 5 megatavua:
http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=preCreatedPdf&id=428978
LH
