Muutama päivä sitten saimme Uukuniemi.info -sivuston kautta mielenkiintoisen yhteydenoton. Lentomestari Pentti Tuisku lähetti viestiä ja kertoi tehneensä onnistuneen pakkolaskun 12.6.1944 Uukuniemen Kummunkylään saatuaan Blenheim -merkkiseen pommikoneeseensa osuman Karjalan kannaksella venäläisten suurhyökkäyksen aikaan.
Nyt jo 89-vuotias lentomestari on erittäin virkeässä kunnossa edelleen ja muistaa tarkkaan pakkolaskun vaiheet. Mikkelissä asuva lentäjäsankari on innokas internetin käyttäjä ja pitää yhteyttä ympäri maailmaa oleviin lentäjätovereihinsa mm. Skypeä hyödyntäen.
Monella uukuniemeläisellä on omakohtaisia muistoja tai perimätietoa tapahtumasta. Niitä voi lähettää sähköpostitse osoitteeseen aineisto@uukuniemi.info.
Alla lentomestari Pentti Tuiskun omakohtainen kertomus hänen ja miehistönsä jatkosodan viimeisestä sotalennosta 12.6.1944.
JL
Ote muistelmista: Lentomestari Pentti Tuiskun palvelu Ilmavoimissa 4.1.1940 – 12.9.1955
Nyt lienee aika siirtyä viimeiseen jatkosodan sotalentoon Ple.Lv 42:ssa ja siis Värtsilässä ollessani.
Se lento tapahtui 12.6.1944, eli kolme päivää myöhemmin kuin ns. vihollisen suurhyökkäys 9.6.-44.
Koneeni oli BL-142 ja miehistönäni: tähystäjänä vänrikki Göran Ödner (tunnettu laulaja-musikantti myös sotien jälkeen) ja kk.ampuja-sähköttäjänä alikersantti Sven Rosendahl.
Tehtävä oli sikäli erikoinen, että pommitus tuli suorittaa kaikki rykmentin koneet laivueittain peräkkäin (siis jonossa). Tavallisesti pommitukset tapahtuivat ryhmissä lentueittain.. Tehtävä oli liikkuvan kaluston pommitus Karjalan Kannaksella tieosuudella Kivennapa Mainila. Lentoonlähtö tapahtui yöllä klo. 22.30 ja oma laivueemme saapui kohteelle klo. 23.15.
Koneissa olivat pommiluukut jo valmiiksi auki ja korkeutemme oli harvinaisen alhainen, kun ottaa tehtävän laadun huomioon, eli 1200 metriä. Oli selviö, että siihen korkeuteen kykenivät ampumaan melkeinpä kaikki aseet. BL-142 ylitti Kivennavan tietä seuraten. Alla näkyi kaikenlaista liikennettä, mutta vasta Lintulan luostarin (naisluostari) kohdalla tähystäjä totesi sopivan maalin, eli rivistöjä, ajoneuvoja ja viisi hyökkäysvaunua. Olin koko ajan seurannut tien mutkia, jolloin mitään tähystäjän antamia korjauksia suunnassa ei tarvinnut suorittaa. Ödner pudotti pommit jonka jälkeen kaarsin nopeasti kohti pohjoista kohti kotikenttää. On turha kertoakaan että IT- oli koko ajan ollut äärettömän runsas.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että heti tuon kaartoni jälkeen saimme IT-osuman koneen ohjaamoon. Se oli 40 mm:n ammus, jonka räjähdyspaine hajotti koko pleksilasisen ohjaamon ja myös lähes kaikki mittarit edessäni olleesta mittaritaulusta. Mutta pahinta tietenkin oli että sain sirpaleita kasvoihini, silmiini ja nimenomaan vasemman jalan sääreen. Määräsin miehistön suorittamaan laskuvarjohypyn ja itse siirryin koneen yläluukulle aikomuksena hypätä sitä kautta ulos koneesta laskuvarjolla. Tässä vaiheessa tähystäjäni tarttui jalkaani ja huusi, että älä hyppää, minulla ei ole varjoa. Tähystäjävarjo oli lentojen aikana ohjaajan takana telineellä ja se otettiin siitä tarvittaessa käyttöön. Nyt räjähdyksen paine oli paiskannut sen yläluukusta ulos.
Hyppyaikomustani perustelen sillä, että en nähnyt siinä vaiheessa mitään ja oletin, että tähystäjä on hypännyt heti omasta alaluukustaan ja takana oleva sähköttäjä omastaan. Palasin näin ollen paikalleni ja aloin vaistomaisesti oikaista syöksyssä ollutta konetta vaakalentoon. Ja sehän oikeni ja moottorit tuntuivat toimivan hyvin. Vaikeus oli nyt vaan siinä, että en nähnyt kuin toisella silmälläki kunhan pyyhkäisin siitä virranneen veren pois. Tällöin totesin myös, että tähystäjä oli myös saanut sirpaleita kehoonsa. Myöhemmin selvisi, että hänelle oli pahin vaurio vasemman jalan reidessä oleva paha haava, eikä hän myöskään nähnyt mitään.
Itsestäni totesin, että ilmeisesti pahin saamani vaurio oli vasemmassa jalassa. Saapas tuntui olevan täynnä verta enkä kyennyt käyttämään sitä myöskään jalkaohjaimiin. Tätä varten jalkaohjaimissa oli myös vanhan ajan mäystin eli toisella jalalla kykeni käyttämään jalkaohjaimia. Takana olevasta sähköttäjästä ja hänen kohtalostaan en tiennyt mitään, koska sisäinen puhelin ei tietenkään toiminut.
Näin lensimme entiseen suuntaan josta en voinut todeta mitään, koska myös kompassit olivat vaurioituneet. Näin kuitenkin toisella silmälläni, että sekä oikealla, että vasemmalla oli suuri vesialue Laatokka ja Suomenlahti, mutta en voinut todeta kumpi oli kumpikin. Todennäköistä oli kuitenkin oletin että lensimme siihen suuntaan mihin koneeni pommituksen jälkeen olin oikaissut, eli kohti kotia. Lensimme melko pitkän ajan puolisokkona ja kipukin jalassa alkoi tuntua voimakkaana. Ilmeisesti toinen silmäni ei ollut viottunut, koska pyyhkiessäni sitä haalarin hihaan, näin sillä melko hyvin. Tämä surkea lentomme jatkui ehkä puolisen tuntia, jonka jäkeen vointini alkoi huonontua ja aloin suunnitella pakkolaskua, kunhan sopiva paikka löytyisi. Aikanaan mielestäni sopiva pellon sarka löytyikin ja siihen sitten aloitin pakkolaskun, tietenkään edes yrittämättä laskutelineiden alasottoa. Olihan minulla siihenkin kjo kokemus josta olin aikaisemmin kertonut.
Pieni oli pelto ja olosuhteet varsinaisen huonot, mutta jälkikäteen todetulla erikoisella onnella lasku onnistui jotenkuten, mutta eipä ollut koneen pysähdyttyä edessä olevaan metsäänkään kuin kymmenkunta metriä. Ja ellei parin metrin korkuista kiveä pellon sarkojen välissä olisi ollut, olisimme ilman muuta murskautuneet tuon metsän puihin. Nyt tuo kivi osui vasemman moottorin ja ohjaamon väliin. Tätä väliä moottorin ja ohjaamon välillä oli runsas metri. Jos nyt tässä tapauksessa voidaan jossitella niin yhtä hyvin tuo suuri kivi olisi saattanut osua metrin verran ohjaamoon päin ja seurauksen siitä on hyvä aavistaa. Kone siis pyörähti mahallaan tuon kiven ansiosta vasemmalle ja pysähtyi sopivasti ennen edessä ollutta metsää.
Seuraava vaihe olikin, että sähköttäjä Rosendahl oli auttanut tähystäjän ja minut ulos koneesta ja minäkin tulin tajuihini pellolla, laskuvarjo pääni alla tyynynä. Rosendahl oli laittanut jostakin syystä koneessa olevan konepistoolin viereeni, samoin omakonetunnuspistoolin. Näillä eväin hän lähti hakemaan aikaisemmin todenneesta lähikylästä apua. Hän suunnisti kylää kohti suoraan metsän halki ja palasi runsaan tunnin kuluttua takaisin hevosen, kärryjen ja lomalle olleen rintamamiehen kanssa. Kylässä käydessään hän oli myös puhelimitse tilannut sairasauton paikalle.
Nyt selvisi pakkolaskupaikkammekin ja se oli Uukuniemen Kummunkylän lähellä oleva peltoaukea. Ödner ja minä saimme heinäkasan päällä rattailla kyydin kylään, jonne oli noin runsas kilometri matkaa. Jalkamme roikkuivat kärryn perälaudan ylitse ja arvaahan sen, että pienikin töyssy metsätiessä aiheutti parahduksen molempien suusta, koska niihin tietenkin pienikin liikahdus koski. Makasimme Kummunkylässä jonkin aikaa nurmikolla odottaessamme sairasauton saapumista ja mummut kerääntyivät siihen jolloin kuulin heidän keskustelustaan ainakin sen, että mahtavatko olla ryssän lentäjiä. Taisin hieman ärähtää mummuille. Sairasauto tuli aikanaan ja meidät vietiin Huuhanmäkeen saaman jonkinlaista ensiapua, joskin myöhäistä sellaista. Sieltä meidät kuljetettiin varsinaiseen sotasairaalaan Savonlinnaan, jossa sotasairaala sijaitsi hotelli Tott`in tiloissa.
Tähystäjä vänr. Ödner siirrettiin melkeinpä heti leikkaussaliin, samoin minut. Minulle tehdyt toimenpiteet olivat lyhyet osittain levinnyt sääriluu puristettiin hieman kasaan ja silmästäni (luomesta) saatiin kaksi pientä sirua pois. Sääri kipsattiin varpaista aivan reiden yläosaan saakka. Sirpaleiden menoreikien kohdalle jätettiin jonkinlainen hoitoaukko. Pieniä lasin- ja metallinsiruja oli minulla joka puolella kasvojani. Myöhemmin poistin niitä itsekin neulalla ja pinsettien avulla.
Ödnerille kävin hieman huonommin. Häneltä amputoitiin koko vasen jalka reidestä. Meidät oli sijoitettu Ödnerin pyynnöstä samaan huoneeseen. Yleensä upseerit ja aliupseerit ja miehistö sijoitettiin eri huoneisiin. Nyt tehtiin poikkeus. Muistan kuinka Ödner jossakin vaiheessa valitti, että hänen vasenta jalkaansa särkee. Tämä siis ennen kuin hänelle selvisi totuus. Seuraava vaihe minun kohdallani oli että noin viikon kuluttua minut kuljetettiin haavoittuneille tarkoitetulla junalla Poriin, jossa olin sitten toipumislomaani saakka sotasairaalassa ammattikoululla.
Toiminnat tästä eteenpäin kerron seuraavassa, mutta sitä ennen on paikallaan tehdä muutamia huomioita melkoisesti järkyttäneestä tapahtumasta. Ensinnäkin Uukuniemen Kummunkylästä olisi ollut kotikentälle Värtsilään ainoastaan 10-15 minuutin lentomatka. Näin jälkikäteen olen arvioinut, että sen ajan olisin ehkä jaksanut, jos olisimme tietäneet paikan. Olimme nimittäin sattumalta aivan oikeassa suunnassa Värtsilään. Joka tapauksessa tapahtuman jälkeen olin siitä onnellinen, että olin kyennyt saamaan tietämättäni koneen miehistön, itseni mukaan lukien, koti-Suomeen ja samalla oli pelastunut arvokas kone tuholta. Kone nimittäin saatiin korjattua lentokonetehtaalla ja lensin samalla koneella vielä sotien jälkeenkin joskus syyskuussa 1945 eli runsas vuosi kerrotun tapahtuman jälkeen.
