Latvasyrjästä Laihialle 6.9-20.9.1944 : lehmien evakkomatka, kertojana Hilkka Raassina
Sain kirjeen evakuointipäälliköltä, jossa minut oli määrätty karjan mukana menijäksi muutamaa päivää ennen evakuointia syyskuussa 1944. Määräys oli sotilaallinen: ellei noudata määräystä, joutuu sotaoikeuteen.
Niinpä matka alkoi Patavaaran tilalta (Uukuniemi, Latvasyrjä) 6.9.1944 aamuvarhaisesta. Kokoontumispaikka oli Latvasyrjän kylä Partasen karjatarha noin kahdentoista kilometrin päässä. Mukana olivat vasikat, jotka olivat hevosen kärryyn laitettu, sonni oli kärryjen perässä ja talutettavana hiehoja ja muutama lehmä. Vasikat ja sonni piti viedä muutaman kilometrin päähän Olli Raassinan navettaan (myöhemmin appiukko). Kaksi lehmää jäi vielä kotiin muun perheen kanssa.
Partasen pihaan keskelle Latvasyrjän kylää kokoontui koko kylän karja, noin 400 lehmää. Lehmänajajia oli Latvasyrjästä lähdettäessä yhdeksän ja yksi hevosmies, Antti Berg kärryjen kanssa. Ajajat olivat: Hilkka Pöllänen, Aili Eronen, Kerttu Pöllänen, Hilja Muukkonen, Airi Seppänen, Hanna Härkönen, Siiri Hämäläinen, Hilma Berg ja Juho Kuutti. Kärryihin saimme laittaa reput, joihin piti ottaa mukaan yhden kahden vuorokauden eväs, huopa ja henkilökohtaisia vaatteita sekä sanko. Eipä siihen pieneen reppuun paljon mahtunut!
Latvasyrjästä lähdimme ennen puolta päivää taistelevien lehmien kanssa matkaan. Kolmen neljän tunnin ja noin kymmenen kahdentoista kilometrin matkan jälkeen pysähdyimme Kalattomaan, jossa jo odotti Karsikkovaarasta tullut karja, noin 200 lehmää, Matti Karppi hevosen ja kärryjen kanssa ja neljä ajajaa. Tästä jatkoimme matkaa lehmiä ajaen (600 lehmää), jotka olivat villiintyneitä ja taistelunhaluisia, päämääränä oli Kiteen Närsäkkälä, jonne saavuimme illalla väsyneinä ja nälkäisinä, niin lehmät kuin ajajatkin. Kylän emännät olivat sankot käsissä odottamassa lehmiä lypsääkseen. Siihen tuotiin muutama kuorma heiniä lehmille ruoaksi. Ajajia odotti hernekeitto ja ruisleipää. Kyllä ruoka maistui ja uneenkaan ei tarvinnut tuuditella.
7.9. aamulypsyn suorittivat kyläläiset. En muista, mitä saimme aamupalaksi. Ehkä korviketta ja voileipää, koska keittoa ei ollut. Niin matkamme jatkui lehmiä ajaen. Lehmät olivat jo rauhoittuneet. Illalla saavuimme Kiteen Onterhuuhtaan, jossa olivat samat rituaalit kuin edellisessä paikassa.
Seuraava pysähdys oli 8.9. Kiteen Niinikummussa ja sitä seuraava 9.9. Kiteen Puhoksessa. Täällä kuljetimme lehmät proomuun ja panimme evääksi heiniä ja vettä. 10.9. oli vuorossa pysähdys Enonkoskella ja 11.9. Varkaudessa. 12.9 aamulla olimme Leppävirralla, jossa lehmät otettiin ulos proomusta. Kaikissa näissä pysähdyspaikoissa myös ajajat saivat ruokaa.
Muistelen proomumatkaa kauhulla. Muistan, kuinka lehmät huusivat, kun niiltä loppui ruoka ja vesi kesken matkan. Välillä proomu meni karikolle, josta kyllä selvisimme pelkällä säikähdyksellä. Olisikohan tässä vaiheessa kaatunut lehmien juomavedetkin, koska vettä oli proomun pohjalla?
12.9. sitten lähdimme taas kävelymatkalle lehmien kanssa. Lehmät olivat nälkäisiä ja ongelmia tuottivat tien varsilla olleet viljapellot, joihin lehmät halusivat mennä tyydyttämään nälkäänsä. Illalla saavuimme Kotalahti-nimiseen paikkaan (Leppävirta), josta aamulla 13.9 sitten matka jatkoi entiseen tapaan. Illalla saavuimme Lempyy-nimiseen paikkaan, josta oli 14.9 lähtö. Suonenjoki oli seuraava paikka. Muistan, kuinka väsyneitä olivat sekä lehmät että ajajat! Suonenjoella saimme ensimmäisen kerran peseytyä vähän paremmin, mutta saunaa ei vieläkään ollut.
15.9 tapahtui lehmien lastaus junaan ja kuljetus junalla eteenpäin. Jokaisen vastuulle annettiin vaunullinen lehmiä, osa lehmistä pääsi härkävaunuihin (umpivaunuihin), osa avovaunuihin. Vähän heinää annettiin matkalle mukaan. 17.9 saavuttiin Pieksämäelle, 18.9 Jyväskylään ja Haapamäelle. 19.9 oli vuorossa Seinäjoki ja 20.9 viimein Laihia.
Junamatkan aikana ei lehmillä ollut tarpeeksi vettä, ei ruokaa, ei ollut mitään, millä olisi voinut puhdistaa lehmiä tai vaunua. Lehmät nukkuivat omassa liejussaan. Ajajille oli varattu yksi härkävaunu, jossa kaikki nukuimme vieretysten kaikki pukimet päällä. Ruokaa saimme näissä edellä mainituissa pysähdyspaikoissa. Kerran päivässä oli keittoa ja leipää.
Laihian asemalla oli 20.9 isäntiä ja emäntiä odottamassa karjaa. He olivat saaneet määräyksen sijoittaa lehmät hoitoonsa. Minulla oli tuuria tässä sijoituspuolella. Kun hyppäsin vaunusta maahan, tarttui käsivarteeni emäntä Jenny Jylhä. Hän kysyi, voisinko tulla heille apulaiseksi. Kieltäydyin ja sanoin, että minun täytyy huolehtia omista lehmistä siihen saakka, kun löydän muun perheen. Mutta Jenny Jylhä haki Janne-isännän ja heidän kanssaan sain omat lehmät tiettyihin paikkoihin. Ja niin läksin kahden lehmän ja Jylhän isäntäväen kanssa Laihian Alakylään.
Siellä sain peseytyä ja muuttaa varavaatteet. Oli ruokaa ja oli juomaa. Tein talon töitä navetassa ja ulkona. Jylhillä oli vielä peruna maassa ja osa viljasta puimatta, joten jouduin heti perunapellolle. Jylhillä oli silloin sisällä pikkupiika, inkeriläinen tyttö, vähän yli kymmenvuotias. Nimeä en muista. Tyttö oli kuin kärppä liikkeiltään ja ajatuksiltaan. Olen monta kertaa ajatellut tätä tyttöä ja mikä oli hänen kohtalonsa, kun heidät palautettiin Venäjälle.
Olin Jylhällä yli kaksi viikkoa. Kävin joka viikko kirkonkylän seurojentalolla katsomassa, oliko oma perhe saapunut. Toisella kerralla löytyi serkkuni Kauko, joka lähti kanssani Jylhälle. Olimme yhdessä Kaukon kanssa ja osallistuimme talon töihin, kunnes eräänä aamuna emännän soittaessa seurantalolle, sieltä sanottiin, että perheeni oli siellä. Lähdimme heti hevosella kirkolle, isäntä, Kauko ja minä. Perhe löytyi puolentoista kuukauden erossa olon jälkeen.
Jälkikirjoitus. Eini Karhulahti
Laskin, että kuudensadan lehmän evakkomatka Uukuniemen Latvasyrjästä Laihialle on ainakin 500 kilometriä pitkä. Matka kesti kaksi viikkoa. Matkaa taivallettiin kävellen, proomuissa pitkin Itä-Suomen vesiä ja lopulta junan härkävaunuissa. Lehmien ajajat olivat nuoria tyttöjä, iältään alle 20 vuotta. Ensimmäistä kertaa poissa kotoa. Monet karjanajajista mainitsevat, että sikäli tämä toinen evakkomatka oli edellistä helpompi, kun sää oli kuitenkin lämpöinen, syksystä huolimatta.
Ja kuten kertomuksesta ilmeni, he olivat täysin tietämättömiä muun perheen kohtalosta. Puolitoista kuukautta tuntuu lähes käsittämättömältä nykyisen kännykkäyhteyden päässä olevilta. Onneksi valtiovalta on jo jonkun aikaa huomioinut karjanajajatkin ja he saavat nykyään veteraanikuntoutusta ja pienen veteraanieläkkeen.
Niin lehmille kuin ajajille tämä oli silti vain yksi evakkomatka. Kaikki olivat kokeneet jo yhden aikaisemman, talvisodan evakkomatkan maaliskuussa 1940 useine mutkineen ja seikkailuineen, silloinkin Pohjanmaalla, vähän lähempänä Oulua. Ja sitten taas kaikki palasivat kimpsuineen ja kampsuineen kotimaisemiin Latvasyrjään lokakuussa 1941, puolentoista vuoden päästä.
Omat lehmät ja samalla koko yhdeksänlukuinen perheeni, itse mukaan lukien, muutimme jo Laihialla toiseen asuntoon ja sitten keväällä 1945 vielä uudelleen vuokraviljelijäksi Reisjärvelle. Viimeinen koettelemus oli sitten heinäkuussa 1945 matka etelään Myrskylän Hevonojalle. Hevonojan alkuajasta löytyykin Maija Ala-Nikkolan kertomus Viimeinen evakkomatka Hevonojan kartanolle 1945 26.04.2009.
Latvasyrjän lehmien evakkomatkareitti tiivistettynä:
Kävellen:
6.9. Uukuniemen Latvasyrjä Uukuniemen Kalattoma Kiteen Närsäkkälä, 7.9. Kiteen Onterhuuhta Kiteen Niinikumpu Kiteen Puhos
Proomu:
10.9. Kiteen Puhos Enonkoski, 11.9. Varkaus, 12.9. Leppävirta
Kävellen:
12.9. Leppävirta Leppävirran Kotalahti, 13.9. Lempyy, 14.9. Suonenjoki
Juna, härkävaunut
15.9. Suonenjoki, 17.9. Pieksämäki, 18.9. Jyväskylä – Haapamäki, 19.9. Seinäjoki, 20.9. Laihia
