Myymälänhoitaja Hilkka Pirhonen löysi aittaa siivotessaan laatikon kätköistä vanhan Pellervo lehden 11/1962, siis runsaan viidenkymmenen vuoden takaa. Tarkemmin sitä selatessaan syy talteen panoon selvisi; lehdessä on upea artikkeli kuvineen Uukuniemestä. Artikkelin kirjoittaja, jo edesmennyt paikallinen toimittaja Tarnalan Salotuvan Erkki, Erkki Paakkinen, kuvaa Uukuniemen kylien elämänmenoa, johon on dokumentoitu myös vanhaa historiatietoa mm. osuuskaupan ja osuuskuntien alkuajoista.
Olemme saaneet Pellervo lehden päätoimittaja Teemu Pakariselta julkaisuluvan ko. artikkeliin. Juttu on artikkelissamme näköissivuina. Lisäksi artikkelin teksti, kuvat ja kuvatekstit on muokattu luettavampaan muotoon.
Kansikuva on tekstin mukaan myös otettu Uukuniemellä ja kuvaajaksi on merkitty Paavo Korhonen. Tunteeko joku kansikuvan henkilöt? Palautetta tästä voi lähettää uukuniemi.infon palautelomakkeella.
Teksti alkuperäisenä:
Takkukarvainen ruuna pysähtyi puhaltamaan Tokkarin rannassa. Takana olit kymmeniä kilometrejä jääpeitteistä Pyhäjärven selkää. Parkkinahkaiseen turkkiin ja ykspohjalapikkaisiin pukeutunut ajomies koputteli pakkasta rukkasistaan. Sitten ruuna nojasi länkiinsä, kiskoi ylös viimeisen kiperän nousun ja niin oli kuorma perillä. Kuormassa oli vierrinpuita ensi kesän kaskeen.
Tämä tapahtui sata vuotta sitten. Sukupolvesta toiseen jatkunut kaskeaminen oli kuluttanut metsät, ja kasvun hidas kierto ei ennättänyt nostaa tarpeeksi uutta puuta, kun sama halme oli jo otettava uudelleen vuoroon. Senaikaisen tavan mukaan olisi pitänyt lähteä. Muuttaa syvimpiin saloihin, joissa olisi riittänyt honkaa kaskeen ja metsän viljaa särpimeksi. Tälle kohtaa oli kuitenkin sattunut suku, joka ei lähtenyt. Kun kaski ahot vesottuivat, vesat saivat pituutta pari miehen mittaa, ne lyötiin rasiksi ja talvella vedettiin paksummat vierrinpuut kymmenien kilometrien takaa Uukuniemen suurilta saloilta. Seutujen hallitsevin näkymä on metsittymisvaiheessa oleva kaskiaho. Seurakunnan ja pitäjän
.. käyttämään tästä koilliskulmasta, Kummun, Niukkalan, Kokonlanden ja kirkonkylästä nimitystä Ahokylät. Kuitenkin kylissä elettiin, joskin olot olivat puutteelliset ja niukat. Siitä seutukunnan suurimman kylän nimikin, Niukkala. Nyt vielä elävä vanhempi polvi muistaa hyvin muuttumisen ajat. He ovat eläneet kauden, jolloin uusi aika on tullut paikkakunnalle, ja he ovat olleet mukana toteuttamassa sen tuloa.
Isäntä Antti Berg, joka on jo sivuuttanut 80 vuoden merkkipaalun, kertoo: “Olot olivat tosi ankeat näissä Ahokylissä. Kaskipelloista saatiin leipä, mutta rahaakin olisi tarvittu ja se oli juuren alla. Myytäviä metsiä ei ollut, sillä kaskiahojen variksenpolkemat räkäpetäjät eivät kelvanneet yhtiöille, jotka saivat salokyliltä salskeata honkaa mielin määrin. Koivu oli aivan arvotonta tavaraa, sitä poltettiin läjillä kaskihalmeissa. Kun omissa kylissä ei ollut puuta myytäväksi, ei ollut metsätöitäkään. Rahdissa käytiin pitäjän toisella laidalla Ännikässä, Kalattomassa ja Ristilahdessa. Rakennushirret tuotiin Pyhäjärven takaa Markkinasaaresta. Pieniä rahatuloja saatiin syksyllä Sortavalan markkinoilla, joissa käytiin hevospelillä. Linnut ja turkisnahat olivat markkinatavaraa. Puolukkaa myytiin syksyllä ja sipulia viljeltiin jonkin verran. Milloin oli tullut hyvä sienivuosi, niin Salmin mies osti sipulia Sortavalan markkinoilla. Joskus olisi pitänyt rakentaa, joskus taas suorittaa talouteen jokin suurempi hankinta, mutta lainaa ei ollut saatavissa kuin matkojen takaa ja sekin pelon perästä. Pakko pani oman pankin perustamiseen. Ahokylien Osuuskassan perustava kokous pidettiin Särkänpään Jussin talossa lokakuussa 1922 ja siitä se alkoi. Mukana oli tarkastaja Juhani Leppälä, joka lupasi 2 000:- lainaa Keskuslaina-rahastolta. Kassanhoitajaksi valittiin Jalmari Tynkkynen ja hallituksen puheenjohtajaksi harmoonitehtailija A. J. Tiainen, jonka taitavuutta ja kaukonäköisyyttä saadaan kiittää, että monista alkuaikojen vaikeuksista niin hyvin selvittiin. Tyhjästä alkaminen oli hankalaa, monta kertaa saivat hallituksen jäsenet panna omavastuullisesti nimensä luottovekseliin kassalle alkupääomia saadakseen, ja kymmenen vuotta pidettiin kokouksia ilman mitään kokouspalkkioita.
Meijeritoimintakin oli alkuun omintakeista. Aluksi oli yhtiömeijeri Homavaarassa ja sillä kuorima-asemia ympäri pitäjää, vieläpä Kesälahden pitäjän puolellakin Totkunniemessä. Voita vietiin 20-30 dritteliä viikossa Viipuriin. Sitten meijeri joutui kauppias Yrjö Mujusen omistukseen, joka perusti sen yhteyteen myllyn ja sahan. Yksityinen omistussuhde ei oikein tyydyttänyt maidonlähettäjiä, sillä haluttiin olla itse mukana maidon hintaa määräämässä ja niin syntyi osuuskuntapohjalla kylämeijereitä melkein joka kylään. Vaatimusten kohotessa ne ovat lakanneet ja nyt ovat pitäjäläiset jäseninä suuremmissa osuusmeijereissä, Kirjavalan seudun Osuusmeijerissä tahi Osuusliike Tuotteessa. Uusia, ajan vaatimia yhteisiä yrityksiä on Niukkalan kylään noussut useita. On osuuskaupan myymälä, yhteinen viljankuivaamo, sonniosuuskunta ja kaksi puimuriyhtymää. Pankkina on riittänyt oma osuuskassa, eikä valituksia ole kuulunut. Jokaisen rahat ovat sopineet talletettavaksi ja jokaiselle anojalle on voitu myöntää lainaa, kun vain vakuus on ollut kunnossa.”
Maanviljelijä Juho Suppola, jonka talo on Kummun kylän puolella, on ollut osuuskaupan hallintoneuvostossa 36 vuotta, siitä suurimman osan puheenjohtajan nuijan varressa. Hän sanoo, että “osuustoiminta ei olisi noussut edesauttamaan taloudellista kehittymistä, ellei se olisi ollut alkuunpanijoilla ennen kaikkea sydämen asia. Saattaahan olla, että se on nykyisin muuttumassa enemmän Iiiketaloudelliseksi kysymykseksi, mutta ainakin alkuaikoina on aatteellisuus ollut sen suurin käyttövoima. Nykyään voivat tuntua huvittavilta osuuskauppamme alkuaikojen touhut, mutta silloin olivat ajat ja olosuhteet toisenlaiset. Niihin aikoihin ei joka paikassa ollut edes nähty muuta muokkausvälinettä kuin puinen aatra ja risuhara. Kauppa osti sitten ensimmäisen rautaisen kääntöauran ja lahjoitti sen maamiesseuralle, joka lainasi sitä ympäri pitäjää kokeiltavaksi. Tällä tavalla piti ensin opettaa viljelijät käyttämään uusia työvälineitä, ennen kuin päästiin niitä myymään. Miten sitten olisi voitu kaikki laskea kannattavuuden kannalta. Tulevaisuuteen uskoa ja edistyksellistä mieltä tarvittiin. Aluksi suoritettiin tarvikkeiden yhteishankintoja kylämeijereiden nimissä, kunnes vuonna 1916 perustettiin Mensuvaaran kylään osuuskauppa. Pian sillä oli myymälöitä melkein joka kylässä, jolloin nimikin muutettiin Uukuniemen Osuuskaupaksi. Uskoa siinä tarvittiin kun kaupan toiminta tapahtui hallituksen jäsenten taloudellisella vastuulla. Yhteishenkeä piti olla, kun myymälät rakennettiin jäsenlainoituksen avulla. Sodan seurauksena alue pieneni, joten yritimme yhteistoimintaa Parikkalan Osuuskaupan kanssa. Silloisen tavarapulan takia se kuitenkin osoittautui ylivoimaisen vaikeaksi. Lopulta päädyttiin siihen, että ostettiin Kesälahden ja Punkasalmen Osuuskaupan myymälät ja nimi muutettiin Uukuniemen Osuuskaupasta laajemmalle pohjalle Maaseudun Osuuskaupaksi, jolla on nykyisin 10 myymälää em. alueella.”
Historian murroskaudet muuttelevat maailmaa, eivätkä suurista tapahtumista syrjässä olevat seudutkaan voi jäädä niistä osattomiksi. Viimeisten sotavuosien seurauksena laaja Uukuniemen kunta joutui valtaosiltaan luovutettavaksi. Ainoastaan Ahokylät jäivät Suomen puolelle. Nykyisen käsityskannan mukaan olisi pitänyt lähteä. Muuttaa paremmille paikoille etsimään elintasoa, mutta se suku, joka ei ahottuneista kaskikylistään lähtenyt ennen, ei lähtenyt nytkään. Elintaso on luotu tänne omalla työllä ja yhteishengellä. Entiset kaskiahot kasvavat nyt hoidon alaisina salskeata mäntyä. Kivet on siirretty konevoimin valtaviksi röykkiöiksi peltojen reunoille. Suuret kuivatusviemärit halkovat soita ja järvien vesijättömaita ja sokerijuurikas, nykyisen ajan rahakasvi, valtaa uutta alaa vuosi vuodelta. Traktorit muokkaavat peltoja siellä, missä viisikymmentä vuotta sitten epäuskoisina kokeiltiin ensimmäistä kääntöauraa ja syksyllä nielevät yhteiset puimurit eloa kitaansa. Koneet tekevät nykyään kymmenien miesten työn, joten monien nuorten on toimeentulon takia pakko etsiä uusia työmahdollisuuksia muualta, mutta he ovat saaneet mukaansa veren perintönä uukuniemeläisten arvokkaimman omaisuuden, maltillisuuden, sopeutuvaisuuden ja sitkeän yrittäjämielen. Suurin osa pitäjäläisistä on siirtolaisina eri puolilla Suomea, mutta tänne vanhaan kirkonkyläänsä he kokoontuvat vuosittain yhteisille Uukuniemi-juhlillensa, eikä muualla työskentelevä nuorempi sukupolvikaan ole unohtanut entistä synnyinseutuaan. Pääkaupungissakin heillä on oma uukuniemeläisyhdistyksensä. Nämä Ahokylät voisivat yhtä hyvin olla kituvia, puoliautioita syrjäisen rajaseudun kyliä, mutta nyt ne ovat toimeentulevaa, päivänpaisteista ja kehittyvää seutua, joka arvokkaalla, vähäeleisellä mutta hienolla tavalla edustaa entistä Uukuniemeä ja sen vanhan talonpoikaisuuden parhaimpia perinteitä.
Kuvatekstit:
Ahokylien, nykyisin Uukuniemen Osuuskassa.
“Inflaation pelossa”, nauroivat maamiesseuran johtomiehet, sijoitettiin seuran ainoa tuhatmarkkanen kiinteistöön. Talkoohengen merkeissä kohosi Niukkalan urheilukentän laidalle Uukuniemen Maamiesseuran Rajapirtti, jonka kustannusarvio oli kymmenen vuotta sitten 3.5 miljoonaa.
Harvasta kansakoulusta löytyy niin erikoista ja vaativaa käsityötunnin aihetta kuin Niukkalasta. Opettaja Maija Tiainen otti sen koulun käsityöohjelmaan ja nyt on pitsinnypläys koko kylän naisväen yhteinen suuri harrastus. Koulun “miesten puolella” valmistettiin nypläystyynyjä koko kylän tarpeiksi.
Maanviljelijä Juho Suppola tunnetaan osuustoimintamiehenä, mutta myöskin määrätietoisena metsien uudistajana, joka on saattanut suuret alat entisiä Ahokylien kaskimaita kasvukuntoon. Taitavaan talonpitoon kuuluu myöskin ajallaan tapahtuva vastuun siirtäminen nuoremmalle polvelle. Talon molemmat isännät, vanha ja nuori, esittelevät vieraalleen ensi kesänä rakennettavan uuden navetan piirustuksia.
Maamiesseuran puheenjohtajan, Väinö Lemisen pellolla aloiteltiin viime syksynä sokerijuurikkaan nostoa. Juurikas on jo melko yleinen raha- ja rehukasvi, jonka hehtaarisadossa on näillä vanhoilla kaskimailla päästy 30 000 kilon paremmalle puolelle, kertoi maanvilj. Leminen.
Sah
