Muistamani mukaan oli kaunis kesäkuun päivä. Luonto oli vehreimmillään mutta suomalaiset sotilaat olivat puolustamassa isänmaataan vihollista vastaan – isäni mukaan lukien. Hän vietti viisi vuotta elämästään puolustaessaan isänmaata. Pieni karjalaiskylä Kummunkylä oli sotatantereen rajamailla. Lentolaivueet olivat tuttu näky taivaalla. Kylä oli suurimmaksi osaksi naisten ja lasten asuttama, vain muutamia huoltomiehiä oli kylässä.
Elimme ja yritimme tulla toimeen tavalla tai toisella. Kerran Hilda-tätini tuli kauhuissaan tupaan ja kertoi että venäjältä päin tuli lentokone vähän puiden latvojen yläpuolella kone oli ollut vinossa ja toinen siipi viisti alhaalla. Kone hävisi pian näkyvistä, koska Kummunkylä on nimensä väärti täynnä kumpuja. Kaikki olivat näkemästään järkyttyneitä, koska ei tiedetty onko kyseessä vihollisen kone. Sana levisi nopeasti pienessä karjalaiskylässä, vaikka puhelimia ei ollutkaan. Pian selvisi, että lentokone on pudonnut Tiitan suopellolle. Tätini keräsi kulmakunnan kynnelle kykenevät lapset mukaansa ja lähdimme joukolla konetta katsomaan. Vähän kuitenkin pelotti olisiko kysyseessä vihollisten kone.
Tiitan suopelto oli tätini marjamatkan varrella, koska pellolla olevaa ojanviertä kävelimme suurelle suolle lakkoja poimimaan. Käveltyämme metsän läpi pellon reunaan huomasimme jo kaukaa koneen sinivalkoisine tunnuksineen. Se oli maalaislapsille mieliinpainuva kokemus. Silittelimme koneen siipiä ja tarkastelimme konetta. Näkemäni pudonnut lentokone ja veriroiskeet lentäjän yläpuolella olevan lasikopin sisäseinissä jättivät lähtemättömän muiston 5-vuotiaan tytön sielunelämään. Seuraavana päivänä teimme uusintakäynnin koneen putoamispaikalla mutta löysimme vain ison tyhjän mutakuopan.
Anja Heinzmann os. Vuojalainen
Katso myös aikaisemmat jutut pakkolaskusta:
http://www.uukuniemi.info/artikkelit/?id=749
http://www.uukuniemi.info/artikkelit/?id=752
