Kategoriat
Arkistot

Vulkaanipakolaisena Keski-Euroopassa…

Tuhkapilven sulkemat lentoasemat muuttivat 22 suomalaisen matkaajan Itävallan matkan suunnitelmia melkoisesti.
Viime torstaina 15.4. paluumatkalla Salzburgista lähestyessämme Münchenin lentokenttää tuli Lufthansalta kännykkääni viesti lennon peruuntumisesta. Kentällä oli jo alkava kaaos, sadat, pian tuhannet, ihmiset yrittivät saada uusia lippuja seuraavan päivän lentoihin, niin mekin. Ystävällinen virkailija auttoi nopeasti ryhmäämme saamaan uudet liput. Aavistin kyllä, ettei seuraavana aamunakaan lennetä.

Seuraavaksi tehtävääni matkanjohtajana kuului hankkia hotellihuoneet pian turisteista täyttyvässä Münchenissä. Sekin onnistui – henkilököhtainen Visani vinkui hotellin aulassa…
Yöllä seurasin TV:n kansainvälisiä lähetyksiä, miten tuhkapilvi etenee ja mitkä kentät mahdollisesti avautuvat. Nopea reaktiomme oli, ettemme jäisi odottamaan lentoja vaan olisi viisainta edetä maitse. Matkatoimistoon olin yhteydessä kymmeniä kertoja puhelimitse. Lähdin siis klo 5 perjantai-aamuna rautatieasemalle jonottamaan, minne pääsisimme. Vaihtoehtoina Tallinna, Gdansk, Tukholma tai Travemünde, joista on edelleen lauttayhteys.
Olin onnekas. Kolmantena jonossa sadan edellä- ja ryhmämme sai kuin saikin junaliput perjantaina klo 10 lähtevään junaan Hampurin kautta Kööpenhaminaan. Puttgardenissa vaunumme jäi Saksan puolelle. Marssimme laivaan ja toivoimme, että Tanskan puolella olisi uusi juna vastassa. Lauttaan mennyt osa junaa oli nimittäin seisomapaikkoja myöten täysi. Rannalla Rödbyssä oli historianhajuinen vanha juna, jonka 10 vaunussa osa meistä sai istumapaikat, joilla vuorottelimme. Matkatoimistomme Resviaria järjesti meille sitten oman bussin Kööpenhaminasta Tukholmaan. Otimme mukaan myös iki-onnelliset 4 suomalaista ulkopuolista turistia bussiimme.

Kööpenhaminan asemalla lastasimme laukkumme klo 23.30 bussiin, joka lähti yötä myöten ajamaan kohti Tukholmaa. Saavuimme sinne lauantai-aamuna n. klo 8, jätimme laukut satamaan säilöön ja vietimme päivän kaupungilla. Kaikki laivat Turkuun ja Helsinkiin olivat tupaten täynnä. Ainoa vaihtoehto oli mennä Tallinnaan, sen oli matkatoimisto selvittänyt. Tallinnaan meno sujui hyteissä nukkuen.
Tallinnassa lautta oli klo 10 sunnuntaina. Siellä oli alkamassa NATO-kokous ja turvatoimet hieman enemmän aikaa vieviä, mutta ehdimme Helsinkiin lähtevään lauttaan klo 11 sunnuntaina. Lautalla oli yli 2000 matkustajaa, ihmiset istuivat tai makasivat lattioilla.
Helsingissä odotti tuttu ja turvallinen suomalainen bussi ja Resviarian toimitusjohtaja kahvi- ja voileipätarjoiluineen bussissa, ja matka jatkui ryhmän kotikaupunkiin Tampereelle.

Matkan oli määrä päättyä torstaina, siihen tuli jatkoa kolme vuorokautta. Nyt on edessä vastuunkantajien ja maksujen suorittajien löytyminen. Tiedämme, että olemme pieni osanen vulkaanipakolaisten satojentuhantisessa jonossa. Mutta inhimillistä lienee, että oma suu on asiassa lähinnä…

Kaiken kehittyneen teknologian ja logistiikan äärellä joudumme huomaamaan, miten haavoittuva systeemimme kuitenkin on, kun odottamaton luonnon katastrofi muuttaa miljoona asiaa mahdottomiksi.

Kaikenlaisia kertomuksia kuulimme. Ihmiset vuokrasivat autofirmat tyhjiksi ja ajoivat läpi Euroopan. Eräs 4-henkinen suomalaisryhmä osti 500 eurolla Espanjasta auton, ajoivat sen Tukholmaan, hylkäsivät ajokin jonnekin ja astuivat laivaan. Tuhannet jäivät eri lentoasemille patjoille odottamaan seuraavaa lentoa.

Matkanjohtajana Sirkka-Liisa Pentikäinen Uukuniemeltä
P.S. Lähdössä perjantaina 23.4. Puolaan, jos tuhka suo…

Jaa juttu Facebookissa:

Laie’n kaupunki eilen ja tänään

Helena Hannonen

Uusi kotikaupunkini on pieni Laie, Oahu saaren pohjoispuolella 56 kilometrin päässä Honolulusta. Sen asukasluku on noin 7000 ja suurin osa, 69%. asukkaista saa elantonsa Brigham Younging yliopiston, Polyneesian kulttuurikeskuksen ja Hawaii Reserves yrityksen palveluksessa. Yliopistossa on noin 2500 opiskelijaa ja puolet heistä tulee Yhdystaltojen ulkopuolesta. Polyneesian kulttuurikeskus perustettiin, jotta opiskelijoilla olisi mahdollisuus saada yliopisto tutkinto. He työskentelevät keskuksen eri kylissä ja saavat kokemusta ja maksavat lukukausi, asunto ja muut kustannukset työllään. Kerron enemmän yliopistosta ja kulttuurikeskuksesta tulevissa artikkeleissa.

Suullisen perinteen mukaan, kaupunki on saanut nimensä kahdesta hawaii’n kielen sanasta: lai tarkoittaa puun lehteä ja ie tulee le’ei kasvista, joka kiipeää ylös puitten runkoja ja on erittäin yleinen Laie’n kaupunkia ympäröivillä kummuilla ja vuorilla.
Kasvi on pyhä eri alkuasukkaitten muinoin palvelemille maan, elämän ja metsän jumalille.

Kautta aikojen Laie on ollut tunnettu “turvapaikkana”. Kun alkuasukasheimot taistelivat, ne jotka pääsivät Laie’n sisäpuolle, olivat turvassa. Valkoisilla lipuilla varustetut keihäät oli pystytetty kaupungin rajoille ja ne joka tulivat rajojen sisäpuolelle, olivat aina turvassa. Paikalliset papit tappoivat soturit, jotka yrittivät ottaa pakolaiset kiinni Laie’n sisäpuolella. Pakolaiset voivat olla kaupungissa pari viikkoa tai monta vuotta. Jos he jäivät pitemmäksi aikaa, heidän tuli palvella ja auttaa pappeja ja paikallisia asukkaita. Jos he halusivat pala kaupungin ulkopuolelle, kukaan ei saanut häiritä heitä turva-ajan päätyttyä. Tämä traditio lakkautettiin vuonna 1819, mutta kaikki Laie’n kaupunkiin tulevat, sanovat, että he tuntevat olevansa turvassa ja ihmeellisen rauhan ympäröiminä, kun he ovat tällä alueella.

Alkuaikoina maa oli kuninkaan ja hänen heimopäälliköiden omistuksessa. Maapalstat oli jaettu kolmion muotoisiin alueisiin. Kärkiosa oli vuoria, keskiosa tasaista maata ja levein osa oli merenrantaa. Tärkeä makea vesi tuli vuorilta alas puroina ja virtoina ja sitä tarvittiin maanviljelyyn. Maata sai omistaa ainoastaan “siniveriset” ja muut maksoivat kallista veroa. Kun yksi päälliköistä meni naimisiin korkeammassa arvossa olevan naisen kanssa, koko maanjako systeemi meni ylösalaisin ja se oli kumottava. Sen jälkeen maan omistus oli kuninkaan ja valtion hallinnassa. Monet asukkaat, joilla oli oikeus omistaa maapalsta, jolla he olivat asuneet, eivät osanneet lukea pientä tekstiä ilmoituksessa, eivätkä menneet lunastamaan maataan ja niin se meni joko kuninkaalle tai valtiolle.

Vuonna 1865 Myöhempien Aikojen Pyhien kirkko osti suuren plantaasin tältä alueelta. Lähetystyö oli alkanut “voileipä saarilla”, kuten Hawaiin saaria kutsuttiin 1800 luvulla, jo vuonna 1850. Vuonna 1979 kirkon jäsenet aloittivat sokeriruoko viljelyksen. Seuraavina vuosina rakennettiin kouluja ja kirkkoja alueelle. Temppeli rakennettiin vuonna 1919. Yliopisto perustettiin vuonna 1954. Polyneesian kulttuurikeskus avattiin 17 joulukuuta 1958. Kirkolla on ollut suuri vaikutus alueeseen ja auttanut viemärin, vedenpuhdistuksen ja kaupungin kehityksessä.

Pearl Harbor on ollut Yhdysvaltojen tukikohtana saaren etelä puolella. Sotilaskeskuksia on myös itä- ja länsirannikolla. Kun sotilaat tulivat lomalle toisen maailman sodan taisteluista eri puolelta maailmaa, monet tulivat Hawaiille. Turismi alkoi kasvaa. Samaan aikanaan paikallinen väestö yritti kerätä rahaa kappelien rakentamiseen. Tästä tuli ajatus vuonna 1947: matkustajat tarvitsivat ruokaa. Niinpä Hukilaun rantaa alettiin tehdä viikottaisia luau juhlia, joissa matkustajat saivat hyvää ruokaa, ohjelmaa hawailaiseen tyyliin… ja paikallisasukkaat saivat tuloja. Hukilau on nyt yksi kuuluisimpia rantoja ja erittäin suosittu paikka sekä turistien että paikallisen väestön lomapaikkana.

Hukilau tarkoittaa kalastusta ja nimi tulee sanasta “vetää köyttä”. Kalastajat antoivat paikallisten asukkaiden tulla verkkojen nostoon. Verkot heitettiin mereen ja osa asukkaista pärski verkkojen ulkopuolella johtaen kalat verkkoon. Toiset seisoivat rannalla ja alkoivat vetää puolikuun muotoista verkkoa kohti rantaa. Asukkaat saivat kerätä kaloja verkosta. Tämä ajatus viehätti turisteja, jotka myös osallistuivat kalastukseen. Kun kappelin rahat oli saatu, luaut lopetettiin, mutta turistit pyysivät, että verkkokalastus pidettäisiin traditiona, johon saarella vierailevat voisivat osallistua. Tämä traditio jatkui kunnes lait muuttuivat ja kalastus lopetettiin noin vuonna 1970.

Laie, kuten monet pienet kaupungit, kärsii tänä päivänä maailman talouden lamakaudesta. Turistien määrä on laskenut, mutta yritykset mukautuvat muutoksiin. Louvuus ja uudet ideat tulevat esille ja käytäntöön. Uudet tuulet puhaltavat ja tuovat mukanaan matkustajia maailman eri alueilta. Asukkaat ottavat myös oppia paikkakunnilta, jotka ovat tehneet jotain menestyksellisesti oman paikkakunnan elvyttämiseksi. Tämä vuorovaikutus on maailman laajuista. Opiskelijat tuovat ajatuksia, turistit tekevät ehdotuksia ja yhteiskunta kokoontuu pohtimaan, kuinka omaa asuinaluetta voidaan kehittää, jotta perheillä olisi mahdollisuus kasvattaa lapset hyvässä elinympäristössä, ansainta elanto ja elää turvallisessa yhteiskunnassa. Kysymykset kansakoulusta omalla paikkakunnalla, opetuksen tehokkuus, terveyshuollon varmistaminen ja tärkeiden toimintojen säilyttäminen ja työpaikkojen sekä asuntojen lisääminen ovat tärkeitä puheenaiheita paikkakunnalla. Asukkaat haluavat säilyttää oman kulttuurinsa ja taata tulevaisuutensa itselleen ja seuraaville sukupolville.

Jos tämä kuulostaa tutulta, Uukuniemi oli pohtimassa samoja asioita 10 vuotta sitten. Uukuniemi voi auttaa esimerkillään Laie’n kaupunkia maailman toisella puolella. Toivonkin, että tapaaminen kahden eri kulttuurin sillalla antaa ideoita ja innoittaa uukuniemeläisiä missäpäin maailmaa he ovatkin. Juuremme ovat Karjalan mullassa, mutta voimme tuottaa hyvää satoa siellä mihin meidät on istutettu kasvamaan.

Seuraavassa on australialaisen opiskelijan tekemä kävelyretki Laie’n maisemiin. Vaikka se onkin vuodelta 2001, muutokset ovat hyvin pieniä kun ajelen näillä alueilla. Hyvää virtuaalista lenkkeilyä.

http://colton.byuh.edu/byutour/slide/m432.htm

Jaa juttu Facebookissa:

Uukuniemeltä Oahulle

Uukuniemeltä Oahulle

Noin 70 miljoonaa vuotta sitten, syvällä meren pohjassa tapahtui tulivuoren purkausia ja hehkuva laava tuli merenpinnan yläpuolella. Laavavirrat kerääntyivät toinen toistensa päälle. Vähitellen muodostui saaria ja Hawaiin saariryhmä on osa tätä luonnon ilmiötä. Hawaiin tulivuoret ovat nukkuneet miljoonia vuosia. Ainoastaan Haleakala Mauin saarella ja Suuren Saaren (Big Island) Mauna Loa ja Kilauea jatkavat tätä kasvua vielä nykypäivänä. Mauna Loa on mailman suurin vuori ja elo-syyskuun aikana itätuulet tuovat sen purkausten aiheuttamaa sumua myös Oahun saarelle. Ilma voi olla punakeltaisen usvan sekoitus ja sulfaatin haju tekee hengittämisestä vaikeaa. Onneksi olen Oahun saaren koilis rannalla ja pohjoistuulet puhdistavat ilman hyvin nopeasti.

Aikojen alussa saaret olivat kiveä, mutta tuulet, vesisattet ja myrskyt toivat saarille elämää sen eri muodoissa. Uudet kasvit, linnut, eläimet, jne ovat olleet täällä noin 20, 000 vuotta. Oahu on kotisaareni ja yksi kahdeksasta suurimmasta saaresta Hawaiin saariryhmässä. Saaren etelä rannalla on Honolulu ja suurin osa väestöstä. Pohjoissaari on “maaseutua” ja suurin osa asukkaista saa elantonsa Laie’n pikkukaupungissa sijaitsevan Brigham Youngin yliopiston ja siihen liittyvä Polyneesian kulttuurikeskusen palveluksessa.

Ensimmïset asukkaat saapuivat Hawaille noin 400-500 vuotta Kristuksen syntymän jälkeen kaksoiskanoottien ja purjeitten avustamissa aluksissa. He tulivat Marqueesien saarilta noin 4000 kilometrin taka. Siellä vëestön kasvu oli tehnyt elämän vaikeaksi. Hawaii oli tuntematon kaikille ja eristäytynyt muusta maailmasta. Nämä alkuasukkaat toivat mukanaan taro-kasvin, leipäpuun taimia, sikoja, koiria ja erilaisia lintuja. Pian he huomasivat, että saarella ei ollut kasveja, jotka kelpasivat ruuaksi.

Seuraavat asukkaat tulivat Tahitin saarilta. Vuonna 1778 kapteeni James Cook muutti Hawaiin elämän. Hän oli tutkimusmatkalla Alaskaan, kun hän törmäsi Waimean rantaan, Kaua’in saarella tamminkuun 19 päivänä. Alkuasukkaat olivat nähneet valkoisia miehiä aikaisemmin, mm. kaksi espanjalaista alusta eksyi mahtavan Tyynenmeren alloissa ja ajautui Hawaille noin 1528. Kapteeni Cook tuli upeiden laivojen kanssa juuri kun alkuasukas heimot taistelivat sisäisissä sodissa. Joka vuosi alkuasukkaat uhrasivat jumalilleen. Kun kapteeni Cook saapui saarille, Hawaiin asukkaat luulivat, että tama yli 180 cm pitkä mies oli jumala.

Kapteeni Cook purjehti eri saarten väliä ja pian alkuasukkaat oivalsivat, että hän ei ollutkaan jumala ja vaativat, että brittiläiset alukset ja miehistö lähtisi pois saarilta. Pikkutappelussa, joka edelsi laivojen lähtöä, Cook oli polvia myöten mesessä ja huusi miehistölleen, etteivät he saaneet ampua pistoolejaan. Käsky tuli liian myöhään. Joku iski häntä päähän melalla ja puukotti hänen ruumistaan useaan otteeseen. Kapteeni Cook kuoli 50 vuotiaana veneen varastamisesta alkaneessa tappelussa Tyynenmeren matalassa vedessä.

Elämä ˙Hawailla on muuttunut viime vuosikymmeninä. Liikemiehet ja turistit tulevat tänne ympäri maailmaa. Ananas ja sokeriruokoviljelmat olivat hyvä tulonlähde noin sadan vuoden ajan, mutta tänään Hawaii etsii omaan paikkaansa mailman taloudessa. Se yrittää löytää voimaa ja viisautta omasta historiastaan ja Yhdysvaltojen viimeisenä osavaltiona. Oahu on saanut paljon huomiota osakseen sillä nykyinen Presidentti Omaba vietti osan nuoruuttaan Honolulussa.

Oma taipaleeni alkoi täällä 22 elokuuta 2006, kun tulin opettamaan liiketaloutta ja johtamistaitoa Brigham Youngin yliopistossa. Opin hyvin nopeasti, että paikallinen väestö oli ystävällistä, mutta epäluuloista. Se, että kompastuin toimistossani ja murskasin olkapääni heti ensimmäisen viikon aikana, teki minusta kummallisen valkoisen naisen ja aloha-henki, joka on melkein käsin kosketeltavaa, alkoi vaikuttaa elämässäni. Joka päivä saapui tummatukkainen nainen parin lapsen kanssa tuomaan ruokaa ja kysyi, mitä tarvitsin. Minut otettiin vastaan avosydämmin ja olen tuntenut tuota vieraanvaraisuutta koko ajan, jonka olen ollut täällä.

Meillä on 12 tuntia aikaeroa Uukuniemen ja Oahun välillä. Lentomatkaa kertyy pâivän verran, mutta ongelmat ja haaveet ovat hyvin samanlaisia täällä Oahun koilisrannalla ja Uukuniemellä. Minua on pyydetty kirjoittamaan elämästä täällä puolen maailmaa ja toivon, että lukijat oppivat jotain uutta ja saavat idean tai pari kotirantojen parantamiseen siellä Pyhäjarven tuntumassa.
Helena Hannonen

Jaa juttu Facebookissa:

Tervehdys Brysselistä!

Uuden Vuoden Tervehdys Brysselistä !
Tarja Tiainen-Balsby

Kotisivujen toimittajien toivomuksesta olen lupautunut entisenä Uukuniemeläisenä kertomaan hieman Brysselin terveisiä Uukuniemeläisille. Kiitos vain Uukuniemi-kotisivujen ylläpitäjille työpanoksestanne. Näin on kotiseudun uutisia helppo seurata täältä kauempaakin.

Olen Lahja ja Otto Tiaisen nuorimmainen Uukuniemen kirkonkylältä. Perheeseeni kuuluu tanskalaismieheni lisäksi kaksi poikaa (6v ja 8v) ja suomenkielinen au pair joka auttaa mm. ylläpitämään poikien suomenkielen taitoa täällä monikielisessä suurkaupungissa. Kotikielemme on tanska, vaikka sekä minä että au pair puhummekin pojille Suomea. Pojat ovat kolmikielisiä, koska ovat olleet paikallisessa ranskankielisessä seimessä ja tarhassa ennen kuin aloittivat Europpa-koulun tanskankielen osastolla. Asumme varsin tyypillisessä Belgialaisessa ‘rivitalossa’ joka on varsin kapea ja jossa on monta kerrosta (meillä 4 1/2) ja pitkä kapea puutarha takana.

Koulutukseltani olen Kuopion yliopistosta valmistunut eläintieteilijä. Opiskeluni olivat monitieteelliset kattaen sekä ympäristöasioita, vesiviljelyä, turkistuotantoa ja koe-eläin tuotantoa. Suuntauduin lähinnä vesiviljely puolelle ja pro graduni kautta päädyin erikoistumaan kalatauteihin. Voin vain näin jälkikäteen sanoa että se oli urani kannalta oikea valinta, koska kalatautitutkimuksen ja kalatautidiagnostiikan parista löysin sekä ensimmäisen työpaikkani silloisessa valtioneläinlääketieteen laitoksessa, nykyisessä EVIRAssa, väitöskirja-aiheeni kalatautidiagnostiikan ja kalaimmunologian alalta, ja sittemmin ensimmäisen työpaikkani Euroopan Komission Kalastuspääosastolla.

Kai se on myönnettävä että rakkaushan se minut näihin EU töihin alun perin ajoi. Tosin “kansainvälistynyt” olin jo paljon aiemmin –veljeni Mikin innoittamana hakeuduin aina kun mahdollista ulkomaalaisten kanssa juttusille, heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin ulkomaille au-pairiksi ja sittemmin päädyin mukaan kansainväliseen kalatautitutkimukseen joka kuljetti minut Kuopion kautta Kööpenhaminaan tekemään väitöskirjaa, ja sieltä sitten nykyisen mieheni perässä Brysseliin ja Euroopan Komission leipiin.

Olin aluksi kymmenen vuotta Euroopan Komission kalastuspääosastolla jossa vastuualueenani olivat Euroopan Unionin rahoittamat monikansalliset tutkimusprojektit kalatautien ja –genetiikan alalla. Siirryin sitten jokaista kalamiestä ja –naista läheisemmälle alalle eli vastaamaan Suomen ja eräiden muidenkin EU valtioiden kalastustukiohjelmista kauden 2000-2006 osalta. Liekkö kalastustukiohjelman rahoilla rakennettu Hevoskallion kalasatamaankin jotain hyödyllistä – ainakin jäähilekone niin että lomalainen saa oluet pysymään kylminä .

Viimeiset lähes kaksi vuotta olen ollut Euroopan Komission maatalouden ja maaseudunkehittämisen pääosastolla. Minun vastuualueenani ovat Suomen ja Latvian maaseudun kehittämisohjelmat. Olen yksi niistä komission virkahenkilöistä jotka tiettyjen suomalaisten lehtiartikkeleiden perusteella “eivät ymmärrä Suomen maatalouden erikoisolosuhteita ja ovat siten vaikeuttaneet sekä maaseudun kehitysohjelman hyväksymistä että etelän artikla 141 tuen kuin pohjoisen 142 tuenkin neuvotteluja”. Olihan se vähän huvittavaa kun jossain vaiheessa neuvotteluja Suomen edustajat toivat minullekin Suomen kartan näytille 😉

Omasta mielestäni koen olevani jonkinlainen tulkki Suomen ja komission välillä. Yritän tulkata komission suuntaan mitä Suomi tahtoo, mitkä ovat Suomen erikoisolosuhteet ja miksi Suomen viranomaisten ehdottamat toimenpiteet maatalouden ja maaseudun kehittämiseksi tulisi hyväksyä. Toisaalta yritän tulkata Suomen suuntaan mitä komissio tahtoo ja miksi. Käydessäni Suomessa, olen huomannut että Euroopan komission työntekijänä minun oletetaan tietävän kaiken mitä komissiossa tehdään -tai ainakin kaiken EUn maatalouspolitiikasta. Ja toisaalta taas täällä komission sisällä minun oletetaan tietävän kaiken mitä Suomessa tai ainakin Suomen maatalouspolitiikassa tapahtuu. Tämä “tulkin” tehtävä kahden viime vuoden aikana on avannut maatalon tyttärenkin silmät katsomaan Suomen maataloutta aivan eritavalla kuin aiemmin. Varsinkin Itä-Suomen maatalouden pienimuotoisuus, ja Suomen maatalouspolitiikan koukerot ja monimutkaisuus ovat tulleet aivan eritavalla tietoisuuteeni kuin aiemmin.

Kysymykseen mitä kaipaan eniten voin vain todeta että eniten kaipaan Uukuniemeltä luonnonrauhaa, hiljaisuutta, veden äärellä oloa (ks kuva Kirkkolammen auringonlaskusta ja katiskan nostosta -voiko parempaa toivoa) ja kunnon talvia -mikäli niitä enää sielläkään on. Täällä Brysselissä olemme kokoajan ihmisten, autojen ja melun ympäröiminä vaikka asummekin aika rauhallisella alueella. Kun sitten lopulta pääsemme mökille Kirkkolammen rannalle niin meitä ei tahdo saada sieltä minnekään -paitsi Upa-veljen luokse Suitsan mökille savusaunaan ja savumuikkuja syömään.

Näin vuoden alussa haluaisin lähettää erikoisterveiset ja toiveikkaat vuoden 2009 toivotukset teille kaikille –varsinkin nuorille perheille- jotka yritätte ylläpitää Uukuniemeä elävänä maaseutuna. Ette taistelematta taivu koulun lopetukseen, palvelutalon palveluiden leikkauksiin ja muihin kiristyvän talouden aiheuttamiin leikkaus uhkiin. Toivon että Suomen maaseudunkehittämisohjelman puitteissa päätetty rahoitus löytää tiensä Uukuniemelle niin maatalouden ympäristötukien kautta, kuin erilaisiin investointeihin ja hankkeisiinkin. Ja että yrittänyttä ei laiteta edes talouskriisin keskellä, vaan hän saa tukea sekä investointeihin että ideoihin -vaikka Kärki-Leader hankkeiden merkeissä.

Tarja

Jaa juttu Facebookissa:

Helena Hannonen:

Dr. Helena Hannonen Hawai´in yliopistosta www.byuh.edu tuo artikkelillaan “Ura ja elämä” terveiset maailmalta. Helenan sukujuuret ovat Uukuniemen Matrin kylässä.

Tälle palstalle voi lähettää omia kirjoituksia ottamalla ensin yhteyttä palautelomakkeen kautta.

Ura ja elämä
Helena Hannonen

2. 2. 2008

Heräsin varhain aamulla aivan kuin joka päivä. Avasin sähköpostini ja hoidin pois viestit. Sen jälkeen oli edessä valinta: pidänkö “Helena päivän” vai jatkanko työntekoa yliopistolla tänä kauniina lauantaipäivänä. Vietin lapsuuteni Lappeenrannassa sinisen Saimaan rannalla, joten Tyynen valtameren vetovoima oli suuri. Panin uimapuvun päälle, avasin takapihan oven, kävelin ruohokentän pokki ja heitin sinivalkoisen pyyhkeeni Hawaiin rantahietikolle ja hetkessä olin turkoosin-sinisten alltojen syleilyssä. Tämä on elämää paratiisissa.

Uin edestakaisin pitkin rannikkoa. Kauempana sukeltaja etsivät kaloja koralliriutan tuntumassa. Minä uin pienen korallikiven yli. Kaksi keltaisen mustavaltkoista enkelikalaa ovat tehneet kotinsa sen turvaan. Annoin heille suomalaiset nimet: Tilda ja Sofia. Ajatukseni lensivät hetkeksi koti Suomeen ja kirjoitukseen, jonka aloitin jo Kalifornian Piilaaksossa kuukausia sitten, mutta en ollut ehitnyt saada loppuun. Työ oli aina edessä ja luovaan ajatteluun, kirjoittamisesta puhumattakaan, ei jäänyt aikaa.

Takanani oli ihana ura suurissa kansainvälisissä yrityksissä, antoisa yliopiston uraputki ja konsultoitia ympäri maailmaa. Olin perustanut Silicon Valley WOMEN (Women’s Organization for Mentoring, Empowerment, and Networking) kaksi vuotta sitten ja se eteni mukavasi, olin aktiivisesti mukana yritys- ja yhteiskuntatoimissa ja minulla oli kainsainvälisiä luottamustoimia. Poikaini oli kasvanut aikuiseksi Piilaakson jännittävässä ilmapiirissä ja oli alkamassa oman elämänsä Kalifornian ulkopuolella. Minulla oli edessä valinta: jatkanko turvallista uraani Piilaaksossa vai muutanko pieneen Laien kaupunkiin Hawai’in Oahu-saarella. Minulle on tarjottu siellä kansainvälisen liiketoimminnan ja johtamistaidon professorin virkaa jo monta vuotta, mutta kannattaisiko muutos yli 50-vuotta vanhana naisena, jonka ystävät, maine, ura, koti, ja monet muut tärkeät asiat olivat tukevasti pohjois Kaliforniassa.

Tulin tutustumaan yliopistoon,vaikka olin ollut turistina täällä monta kertaa. Vertailin hintoja, tapasin opiskelijoita ja mahdollisia tulevia työtovereitani. Kaikilla oli oma tarinansa. Professorit joutuvat menemään pitkän ja vaiken hakuprosessin, vaikka heitä oli pyydetty hakemaan paikkaa. Olin lähdössä Suomeen 22 elokuuta, 2006. Tiistaina, kuusi päivää ennen lähtöäni sain vistin, että työni Hawai’illa alkaa 23 päivä elokuuta. Tein muuttojärjestelyt ja kotini oli pakattu perjantaina, lauantaina opetin viimeisen kurssini Saint Mary’n yliopistolla ja maanantai-aamuna lentokone nousi San Josen lentokentältä ja oli Honolulun kentällä viidessä tunnissa.

Professorikollega oli minua vastassa ja vei minut suoraan Hetzin autokauppaan, josta olin varannut auton. Ostin sen ilman koeajoa ja seurasin kollegaani saaren toiselle puolelle uuteen kotiini, jonka yliopisto oli minulle järjestänyt. Avasin oven ja katsoin suoraan eteisen, olohuoneen, ruokailuhuoneen ja ranskalaisten ikkunoiden läpi palmujen ohi kirkkaansinieen mereen. Takapihani oli kuin postikortti. Olin valinnut elämän. Turvallinen ura oli takana toisella puolella merta Kalifonian länsirannikolla.

William Bridges on kirjoittanut paljon elämän muutoksista: loppu, erämaa ja uuden alun vaiheista. Lopettelin aikaisemman elämäni kiitoskirjeillä ystäville ja tutuille työssä ja yksityiselämässä. Edessä oli “erämaa” ja uusi alku. Tutuistuin naapureihin, yliopistoon ja ympäristööni. Ilmasto oli kuuma ja kostea elokuun lopussa. Pohjoistuulet eivät puhaltaneet samoin kuin aikaisemmilla matkoilla. Kaupat olivat tunnin ajomatkan päässä, kaikenlaisia pikkuelijöitä oli joka puolella, mutta muuten kaikki oli paraatiisin omaista.

Olin ilman huonekaluja kahdeksan viikkoa ja neljäntenä päivänä saapumiseni jälkeen kompastuin toimistoni puhelinjohtoihin ja jouduin hätäleikkaukseen sairaalassa…aivan oikein, tunnin ajomatkan päässä… ja olin vasemman käteni varassa töissä kaksi kuukautta. Tämä oli muutosta muutoksen päälle. Kiireet ja nopea elämän tahti tulivat äkkipysähdykseen. Olin ypöyksin vieraassa paikassa, tuntemattomien ihmisten joukossa luomassa uusia kursseja ja opettamassa johtamistaitoa ja organisaatiokäyttäytymistä kansainvälisille opiskelijoille. Stressin ja pelon sijasta olin rauhallinen kuin Suomen kesäilta.

Joka ilta kotiniovella oli tuntematon nainen tuomassa ruokaa. Heillä oli pitkät, mustat hiukset, säteilevät silmät ja kauniit kasvot ja paljaat jalat. Nimet olivat eskoottisia ja englannin kielen vieras korostus toi esille taustan jostain muualta. He tulivat Tahitin, Tongan ja Samoan saarilta; Uudesta Seelannista, Australiasta tai Aasiasta. Joukossa oli tietysti joku amerikkalainenkin. Halaus, suukko poskelle, ja astiat täynnä herkullista ruokaa ja kysymys siitä, mitä tarvitsin olivat joka samat. Naapurini ajoi minut yliopistolle ja takaisin kunnes sain luvan ajaa omaa autoa.

Surffaajapojat ja nuoret tytöt tulivat pakkaamaan tavarat pois laatikoista, kun muuttokuormani vihdoin saapui, Kukaan ei ottanut vastaan maksua. Mongalialainen assistettini yliopistolla oli kuin kanaemo ja opiskeliat mitä ihaninpia nuoria miehiä ja naisia ympäri maailmaa. Iloni ei tuntenut rajoja: olin oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, tekemässä rakastamaani työtä. Olin ottanut oppia omasta konsulttityöstäni ja olin tehnyt urasta elämän. Kaikki sulautui yhteen. Enää ei ollut työtä ja odotusta siitä kunnes päivä loppuisi ja pääsisin tekemään sitä, mitä olin aina halunnut tehdä. Työ oli elämää ja vapaa-aikana ajattelin työtä.

Vuosien varrella olen auttanut tuhansia miehiä ja naisia urasuunnittelussa ja johtamistaidossa, yritystoiminnassa, ja elämän muutoksissa. Elämä antaa meille kaikille lahjoja. Ne on paketoitu hyviin ja huonoihin kokemuksiin, pettymyksiin ja mahdollisuuksiin, mutta emme koskaan näe mikä niiden tarkoitus on, ellemme ole rohkeita. Uran pysähtyminen tasanteella antaa mahdollisuuden pysähtyä, pohdiskella ja muuttua. Ehdotus uran muutoksesta on pelottava kokemus, koska edessä on tuntematon tie. Tämä on varsinkin vaikeaa nille, jotka ovat saavuttaneet keski-iän ja eläkeikä alkaa haamoittaa taivaanrannalla. Monet tyytyvät masentavaan elämään, joka usein ilmenee sairauksina ja ihmissuhdevaikeuksina yhteikunnassamme. Heidän elâmänsä on mustavalkoita tai jatkuvaa harmaata.

Uran tasaantuminen joko kehityksen tai organisaation työpaikkojen puutteen vuoksi hidastuttaa myös henkilökohtainen kasvun. Ihmisillä on aina tunne, että seinä on edessä. He lannistuvat ja tuottavuus toimessa vähenee. Lomauttaminen on usein edessä näissä yrityksissä, kun nuoremmat työntekijät pyrkivät eteenpäin ja tuotanto kutistuu. Surkeimmassa asemassa ovat ihmiset, jotka lopettavat unelmoimisen. “Jospa voisin” on ehkä surullisemmat sanat, jotka tulevat ihmisten suusta. Moni uneilmoi elâmän muutoksesta, omasta yrityksestä tai vaapaammasta toiminnasta sen työn parissa, mikä tuo iloa ja tyydytystä.

Unelmoiminen ja valmistautumaan muutokseen ovat tärkeää työtä. Tässä on muutama ohje:

1.Tunne itsesi.
Kirjoita kaikki työt, taidot, ja opinnot lapsuudesta asti. Kysy perheen jäseniltä ja ystäviltä, mitkä ovat parhaat luoteenpiirteesi ja missä olet taitava ja hyvä. Jos he ovat rehellisiä, saat tietää, että omat lyhyt listasi hyveistä kasvaa runsaasti.
2.Haastattele toisia
Jos sinulla on haave, keskustele niiden kanssa, jotka ovat jo totouttaneet omat unelmansa. Miten he sen tekivät, mitkä olivat esteet ja mitä neuvoja heillä on uudelle yrittäjälle samantyylisessä toimessa.
3.Mene kursseille
Suomi on koulutuksen paratiisimaa. Sieltä löytyy apua ja koulutusta joka alalle. Urakurssit, joissa autetaan ja neuvotaan muutosten teossa ovat parhainta koulutusta. Tapaat muita samassa tilanteessam laajennat oman verkostosi ja saat tarvitsemaasi tieto, apua ja tukea.
4.Opeta ja yritä
Monet ovat huomanneet, että heillä on kokemusta, tietoja ja taitoja, jota voi tarjota toisille yrityksissä ja koulutuskeskuksissa. Taitoja voi harjoitelle ensin ystvävä piirissä. Kokemus on paras kouluttaja. Pienyrittäjät pitavät mailman talouden kurissa. He luovat ememman työpaikkoja kuin monikansalliset suuryritykset.
5.Liity ammatti organisaationhin
Ammattiorganisaatiot ja –tukiorganisaatiot ovat kehityksen ja tuen kannalta välttämättömiä. Niiden kautta saa tietoa ja kontakteja, jotka ovat tarpeellisia menestymisen kannalta. Varsinkin naiset yrittävät tehdä kaikki yksin ja itse. Kaikki tarvitsevat mentorin ja voivat olla mentoreina toisille. Kun opetat opit; kun kuuntelet, ymmärrät.
6.Kastele varpaasi.
Ihmeet tapahtuvat kun otamme ensimmäisen askelen. Muista lapsena Raamatun kertomuksen Israelin kansasta. Liike-elämässä kertomus Mooseksen johtamasta Egyptin paosta ja 40 vuodesta erämaassa on tuttu niille, jotka opettavat organisaation kehitystä ja muutosta. Egypti on elämänjakson loppu. Siinain erämaa on se tuntematon jakso ennenkuin israelilaiset pääsivät luvattuun maahan. Monet kuolivat erämassa tai ikävöivät Egyptin lihaa ja ruokaa. Manna ei maistunut. Tuntematon tulevaisuus pelotti.

Joshua johti uuden sukupolven Jordanin yli. Hänelle oli luvattu, että Jordan-joki pysähtyy ja hän voi johtaa kansan kuivaa maata myöten luvattuun maahan. Niinpä Joshua ja kansa odottivat rannalla, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta Joshua pani vapaat jokeen ja joenkulku pysähtyi. Hän johti israelilaiset kuvaa maata myöten kotimaahan.

Olen huomannut että ihmiset saavat odottamatonta apua ja inspiraatiota kun he ottavat askeleen kohti uutta elämää ja sitä, mikä tuo tyydytystä ja iloa työssä. Meidän keski-ikäisten ei tarvitse kuolla erämaahan. Meidän ei tarvitse vain muistella haikeaina nuoruunden ihanaa kulta-aikaa. Meillä on ihania, uusia kokemuksia edessämme.

Talven pitkinä ja pimeinä iltoina on hyvin aikaa pohdiskella miltä tuntuisi tuoda ihanien väriläikkien kirkastavaa toimintaa alkipäivään. Voimme unelmoida ja valmistautua uskaltamaan. Olen pieni karjalainen, ihan tavallinen suomalainen, mutta uran tienhaaroissa olen aina valinnut elämän. Nyt on muistoja elämästä, joka on täynnä rikkaita kokemuksia ja työtä…kovaa työtä, joka on kuin leikkiä, sillä rakastan sitä mitästä saan elantoni.

Nyt uin edestakaisin Tyynen Valtameren pehmeissä alloissa, vilkaisten aina silloin tällöin Tildaa ja Sofiaa koralliskodissaan. Mielessäni on aina se miten voisin auttaa niitä, jotka ovat yhtä aikaa tällä elämän tiellä. Ajatukseni lentävät usein sinne rajan pintaan Karjalaan. Siellä kauniissa luonnossa on jotain, joka pysähdyttää hetkeksi ja antaa mielen avautua. Sieltä löytyy pari punatilkkua puunoksalla tai ahvenia ja muikkuja järven jään alta. Niille voisi antaa vaikka nimet Hermanni ja Hanna; tai Antti ja Aulis.

Nämä arkiset pikkulinnut ja kalat ovat eskoottisia Hawaiin asukkaille. Tilda ja Sofia ovat nyt arkisia kaloja minulle, mutta tuovat ilon ja inspiraation. Ne tuovat väriä elämääni kunhan vain uskallan toteuttaa ajatuksia, jotka tulevat mieleeni uidessani. Meillä kaikilla on elämän toiveita. Työ on siunaus ja sitä voi jatkaa elämän loppuun asti. Työpaikat vaihtuvat, mutta ura jatkuu ja tuo tyydytystä ja antaa palkkansa monessa muodossa. Mitä sieltä Suomesta löytyy ladun varrelta tai lumisen maiseman keskeltä?

Jaa juttu Facebookissa: