Kategoriat
Arkistot

KOTISEUTUMATKA HÄRKÄLÄÄN

Kesäkuun 7 päivä v2008 toteutimme kotiseutumatkan Uukuniemen luovutetulle alueelle, Härkälän kylän Kiimahuhtaan.
Retkikuntamme koostui Tauno ja Mikko Härkäsen sukulaisista ja oppaastamme Tauno Härkäsestä joka oli entisiä Ännikänniemeläisiä. Tarnalassa asunut ja nyt edesmennyt Tauno Härkänen ja hänen perilliset muuttivat 60-luvulla sukunimen Härköseksi.
Matkan suunnittelijana toimi Elsa Härkänen-Räsänen ja Tauno Härkänen, Elsan toimiessa matkanjohtajana.

Matkalaiset kokoontuivat Tohmajärvellä mistä, matkamme jatkui Niiralan kautta Sortavalaan, jonne oli tilattu yöpymiset.

Lauantaiaamuna meitä odotti kahdeksan hengen maastoauto kohteen tuntevan kuljettajan kanssa. Matkasimme Sortavalasta Lahdenpohjan suuntaan, mistä käännyimme Nivan aseman tielle ja edelleen Härkälään päin. Koko ajan saimme kuulla erinomaisen muistin omaavan oppaamme Taunon (84v) kertomuksia matkan varrella olevista maisemista ja kohteista, sekä kuka ennen sotia oli asunut ja vaikuttanut kulkureittimme varrella.
Kirjoittaja näki myös Nivan aseman missä isäni Matti oli sota-ajan lomareissuilla hypännyt liikkuvasta junasta ja jatkanut kävellen kotiinsa (pikkupoikana kuunneltiin tarkasti ukkojen sotakertomuksia, vaikka kuinka hätisteltiin nukkumaan.).
Asfalttitien loputtua selvisi että ilman maastoautoa matkasta olisi tullut patikkareissu( kumikengät jalassa), mutta tottunut kuljettaja osasi kiertää vesilammikot ja keväällä ajaneiden rekkojen jäljet. (Meillä Suomessa tiet ovat maastoa ylempänä, mutta naapurissa tiet ovat maapinnan alapuolella).
Matkan jatkuessa näimme ”livenä” kuuluisan Mensuvaaran lentokentän josta olimme kuulleet paljon kertomuksia. Härkästen suvun Kiimahuhdan tila (rek.no 3..) rajoittui Rädynkankaalla olevaan lentokenttään. Seuraava este ”rautaportti” avautui kuljettajan taskussa olleella avaimella, minkä jälkeen matka jatkui vain vähän matkaa ja pysähdyimme Kaakkolampien kohdalle.

Kuuntelimme Elsan kertomusta kuinka hän pikkutyttönä oli ollut täällä Kaakkolammeilla paimenessa sekä kuinka sota-aikana sotilaat olivat pitäneet lampien rannalla majapaikkaa.

Matka jatkui hyväkuntoista Härkäläntietä pitkin ja päädyimme Seppälä-nimisen tilan pihalle, mistä alkoi patikkamatka koivikon halki n.0,5 km Kiimahuhtaan.

Saavuimme tilan pellon reunaan mistä avautui näkyviin mäkikumpu peltoineen ja Mikko Härkäsen navetan kivijalka. Pellot eivät olleet metsittyneet koska naapurin rajavartiosto oli niittänyt heinää karjalleen.
Kiimahuhta on perimätiedon mukaan saanut nimensä siitä että hirvet olivat syksyisin kokoontuneet kiima-aikaan tälle mäelle.

Kun on käynyt paikan päällä katsomassa tilaa, niin ei tarvitse ihmetellä appiukon lausuntoa siitä että hän jättäisi Tarnalan maat ja mannut heti jos pääsisi vapaasti muuttamaan takasin Härkälään.
Tila rajoittui Pyhäjärveen / Ristilahden rantaan jonne emme käytettävän ajan puitteissa ehtineet menemään. Tiedossa oli että kyseinen alue oli ollut jatkosodan taistelualuetta.

Kun kirjoitan tätä matkakertomusta eletään maaliskuuta v. 2009.
Talvisodan päättymisen vuosipäivänä 13 maaliskuuta olin kuuntelemassa Harri Kylliäisen esitelmää Ristilahden taisteluita heinäkuussa 1941. Varsinaiset taistelut käytiin Ristilahden takana tien varressa jonne vihollinen oli rakentanut kenttälinnoituksia.
Harrin esitelmästä selvisi että venäläiset olivat käyttäneet Kiimahuhdan maita huoltaessaan joukkoja lahden yli.

Päivä vierähti nopeasti ja maastoauto kuljettajineen tuli meitä hakemaan Taunon ystäväperheen luo kyläilemään. Siellä saimme kokea venäläisen vieraanvaraisuuden päivällisineen ja virvoitusjuomineen.

Kaikki hyvä päätyy aikanaan ja palasimme illan mittaan samalla maastoauton kyydillä takaisin Sortavalaan.

Seuraavana aamuna meitä odotti matka Valamoon josta voisi tehdä oman matkakertomuksen.
Laatokalla tuuli satoi ja ukkonen jyrähteli, mutta se ei näyttänyt haittaavan kantosiipialusten menoa kunhan ei aivan täyttä ajanut.

Valamossa käynnin jälkeen kävimme tutustumassa Sortavalan näköalapaikkaan eli Kuhavuoreen.

Yövyimme vielä Sortavalassa ja palasimme retkeltämme maanantaina kotimaahan.
Matkalla satoi räntää ja vettä lämpötila näytti ennen Niralaa + 2C.

Uukuniemellä 26.03.2009
Erkki Pöllänen

Kirjoittaja on Härkösen suvun vävy, joka toimi matkalla kuvaajana ja on naimisissa Sirpa Pölläsen (os. Härkönen) kanssa.
Olen syntynyt Uukuniemellä ja palannut kotitilani Värtsin maille yli neljänkymmenen vuoden opiskelu ja työelämän jälkeen. Värtsin tilalla eli Kokon suku ennen sotia, mutta isäni enot Jalmari ja Johannes kaatuivat sodassa, minkä jälkeen isäni ja äitini muuttivat Kesälahdelta v.1946 Värtsiin.

Jaa juttu Facebookissa:

Sukumme evakkotaival

”Olen syntynyt Uukuniemen Ristlahdessa v. 1938. Piirongin laatikossa on mm. muutamia kuvia, jotka esittävät aikakautta ennen sotia itsellenikin rakkaalta rajantakaiselta Uukuniemen alueelta. Niiden kautta haluan kertoa muutamalla sanalla sukumme tarinaa, evakkopolkua uuteen maailmaan”, kertoo Teuvo Kettunen Ylihärmästä.

”Isoisäni Edvard Sakarinpoika Kettunen (s.1885, k. 1960) toimi ennen sotia huomattavana rakentajana Uukuniemellä. Hänen urakoimia rakennuksia olivat mm. Ristlahden koulu (kuva nro 1), Matrin uusi koulu (kuva nro 2), Ruskealan koulu, Hiitolan kauppahuone ja Ristlahden apteekkitalo, joka valmistui juuri ennen talvisodan syttymistä. Tiettävästi myöskin Mensuvaaran koulu on isoisäni rakentama. Isäni Väinö Johannes Kettunen ( s. 1909, k. 1964) oli jo nuoresta pojasta lähtien mukana rakennusurakoissa.
Isoisäni ja isäni omistivat kenttäsirkkelin, jolla sahattiin rakennuksiin tarvittava materiaali . Kuulemani mukaan sirkkeli myytiin sodan aikana Koponen -nimiselle miehelle, jolta sirkkeli sitten sotien päätyttyä vuokrattiin. Sahaamista ja rakentamista jatkettiin Uukuniemellä. Viimeisiä uukuniemeläisiä toteutuksia oli Niukkalan uusi koulu (kuvat nro 3 ja 4), jota isäni urakoi yhdessä kirkonkyläläisen Eino Rantasen kanssa. Olimme jo silloin muuttaneet Ylihärmään, josta käsin isäni kävi rakentamassa koulun valmiiksi.
Ylihärmässä sahaus- ja rakennustoimintaa jatkettiin. Tänä päivänä sitä tehdään jo neljännessä polvessa. Kuvissa (nro 5 ja nro 6), jotka on otettu Ylihärmässä talvella 1952 sahataan Jaakkimasta kotoisin olevan Yrjö Leskisen talon tarvelautoja. Kuvassa isäni on sahurina, Yrjö ottaa lautoja vastaan ja lähin naapurimme Ylihärmään evakkoon muuttanut ”Kalliipekon poika Ristlahdesta” Matti Kokko on polvillaan ”perämiehenä”. Sirkkelin voimakoneena oleva traktori bensa-ferkku (Ferguson) on ostettu Savonlinnasta Viljakaisen Koneliikkeestä. Ferkku on toisesta 20 kappaleen erästä, mitä Suomeen tuotiin. Ensimmäiset Ferkut myytiin sotainvalideille. Taustalla näkyy Ylihärmän silloinen osuusmeijeri.

Asuimme välirauhan aikana kotonamme Uukuniemen Ristlahdessa, josta muutimme rauhanteon jälkeen Niukkalaan. Siellä asuimme Olli Suppolan talossa. Evakkomatkamme jatkui Ylihärmään v. 1948. Rakentamamme talo (kuva nro 7) Ylihärmän kirkonkylään valmistui v. 1948. Paikallisten hämmästykseksi talon rakentaminen ensimmäisestä lapionpistosta vei aikaa vain yhden kuukauden. Eräskin paikkakuntalainen isäntä ihmetteli: ”Koska tuohon on talo ilmestynyt?” Asuttavanamme oli alkuun keittiö ja kaksi kamaria. Tosin kaikki uunit oli jo muurattu, koska talvi painoi päälle ja pian koko 9-henkinen perhe sai katon päänsä päälle.
Rakentajina olivat isoisäni, isäni, Olavi Härkönen Ristlahdesta, Parikankylästä lähtöisin oleva isäni serkku Yrjö Kivimaa sekä kaksi uukuniemeläistä muuraria, muistaakseni Nousiaisia nimeltään.

Yksi isoisäni rakentamista taloista on katoamassa historiaan. Savonlinnassa oleva talo osoitteessa Malmisaarenkatu 4 puretaan pois rakennettavan ohikulkutien alta. Isäni Hanna-sisaren ja hänen miehensä Emil Rissasen aikaisemmin omistaman vihreäksi maalatun rakennuksen voi nähdä Kyrönsalmen sillalta kaupunkiin tultaessa”.

Parhaat terveiseni Ylihärmästä

Teuvo Kettunen
Rannanjärventie 14
62375 YLIHÄRMÄ
puh. 06-484 6393. 0400 494359
teuvo.kettunen(at)netikka.fi

Kuvien selitykset:

Nro 1) Ristlahden koulun rakentajia: takarivissä 5. vasemmalta isoisäni urakoitsija Edvard Kettunen vierellään vas. puolella Artturi Tuunanen Mensuvaarasta. Edessä istumassa 7. vas. lippalakkinen ja liivipukuinen mies on isäni Väinö Kettunen

Nro 2) Matrin koulun työmaa. Isäni 2. vasemmalta, isoisäni 6. vas.

Nro 3) Niukkalan uusi koulu noin 1950 –luvun alussa. Isäni Väinö Kettunen 3. oikealta.

Nro 4) Niukkalan uusi koulu kuvattuna 29.1. 2009

Nro 5-6) Ylihärmässä Yrjö Leskisen talon rakennustyömaalla. Isäni Väinö Kettunen on sahurina, Yrjö ottaa lautoja vastaan ja lähin naapurimme Ylihärmään evakkoon muuttanut ”Kalliipekon poika Ristlahdesta” eli Matti Kokko on polvillaan ”perämiehenä”.

Nro 7) V. 1948 valmistunut talomme Ylihärmän kirkonkylässä. Pihalla isoisäni Edvard Kettunen, äitini Elma Kettunen ja nuorin sisareni Marja.
***********************************
Teuvo Kettunen lähetti 31.1. 2009 sähköpostilla Matrin koulun rakentamiseen liittyvän seuraavanlaisen tarinan:

Työhönottotapahtuma Matrin koulun rakennuspaikalla ennen sotia ja tarina rehdistä mustalaismiehestä

Olimme isäni Väinö Kettusen kanssa sahaamassa puutavaraa Kauhavalla vuoden 1956 kesällä. Isäni hyvin tuntema, Uukuniemeltä siirtolaiseksi Kauhavalle muuttanut mieshenkilö (valitettavasti en muista miehen nimeä) poikkesi silloisella sahaustyömaallemme. Sattui juuri olemaan teränviilaustauko, jolloin hänellä virisi isäni kanssa keskustelu, jota jäin mielenkiinnolla kuuntelemaan. Vieras muisteli Matrin koulun rakentamisen aikaa.

Olin 15 -16 -vuotias pojankoltiainen. Kuulin kyliltä, että Kettusen ” Eetu ” oli aloittanut koulunrakennustyöt Matrissa ja kuulostellut kirvesmiehiä työmaallensa.
No, mitäpä siinä kuin tuumasta – toimeen ja halkoliiteriin etsimään talon parasta kirvestä. Sitten saunan taakse, jossa oli tahko. Velipoika tahkonkampeen ja kirvestä teroittamaan.
Heti aamusta huomenissa lapikoimaan kohti Matria Eetulta töitä kysymään.
Kävelin kirves kyynäräkoukussaan Eetun luo ja esitin asiani, että kuulin täällä tarvittavan kirvesmiehiä.
Eetu katsoi tovin kysyjää ja totesi: ”Vai kirvesmies, sikijöhän sie uot viellä—mutta näytähä kirvees”. Eetu pyöritteli kirvestä ja virkkoi: ”Voej halavatu mimmone kuokka!! Ethä sie mikkää kirvesmies oukkaa, mikä halohakkooja-pilkkeentekijä lienet”. Sitten Eetu tarkasteli ja silotteli peukalollaan sitä edellisenä päivänä teroitettua kirveen teräosaa, katseli samalla pieni pilke silmissään minua silmiin ja totesi: ”Pistyvässä terässähä tiä näkkyy olevan. No vuotaha siinä vähäse”.
Eetu poistui kirves mukanaan vähän sivummalle, kohta palasi poikkivartisen kirveen kanssa takaisin. Toisessa kädessään Eetulla oli irti sahaamansa varren latvapää, jonka heitti sitten menemään.
Eetu ojensi kirveen minulle, näytti erästä loitommalla työskentelevää miestä ja sanoi ” Se siinä kirvees, määhä tuonne Apron mukkaa, ni suattaa siusta vällee kirvesmies tullakki”.
Siitä lähtien minä olen sitten kirvesmies ollutkin. Arvelin Eetun sentään havainneen, että kirves oli hyvin teroitettu.

Kertomuksesta käy selville kuinka tämä nuorimies pääsi työelämän alkuun ja kuinka isoisäni Edvard Kettunen samalla hoiti työnsuojelullista asiaa lyhentämällä kirveenvarren pituutta. Veistokirveessä ei hänen mielestään saanut olla halkokirveen mallista pitkää vartta, sillä veistettäessä liian pitkä kirvesvarren pää saattaisi viistää jotain estettä ja näin muuttaa kirveen suuntaa, esimerkiksi veistävän toisen käteen tai muuhun väärään paikkaan. UkkoEetu piti parhaana veistokirveen varren pituuden mittana etäisyyttä veistäjän kyynärpäästä ojennettujen sormien päähän. Hänellä kuulemani mukaan oli ollut tapana mm. kontrolloida työmiestensä kirvesvarsien pituutta.

Niin muuten tämä Apro, hän oli todennäköisesti Seyrin Apro (Ahokas) Uukuniemeltä. Tämän niminen mies on ollut ukkoEetulla töissä. Muistan hänen maininneen usein Seyrin Apron -nimen monessa yhteydessä.

*************************************
Muistan isoisäni usein kertoneen eräästä Uukuniemellä asuneesta mustalaismiehestä, jolla oli iso perhe, paljon pieniä lapsia ja elämä usein puutteellista.
Mies oli usein tullut hänelle valittamaan vaikeuttaan ja pyytämään apua.
Isoisäni oli aina antanut miehelle etukäteen rahaa, mutta samalla he olivat sopineet, että mies tulisi vastikkeeksi hiekanajoon sitten kun ”ukkoEetu” hiekkaa työmaillensa tarvitsisi.
Muistan isoisäni muistelleen hyvällä mielin tätä rehtiä mustalaismiestä. Mies ei ollut kertaakaan jättänyt lupaustansa täyttämättä, vaan oli vielä monesti tuonut mukanaan pari hevosmiestä itsensä lisäksi.

Eetun pojanpoika Teuvo Kettunen Ylihärmästä

Jaa juttu Facebookissa:

Jorma Berg: ’Ajatuksia ja matkoja Joutselammille’

Pienenä poikana ihmettelin , miksi vanhemmat ihmiset puhuivat entisajasta ja ennen vanhasista asioista. Ajattelin, että minä en vanhempana puhu tuollaisia, mutta painoin ne kuitenkin mieleeni. Mitään ei pitäisi luvata, nyt on harrastuksena kotiseutumatkat, sukututkimus ja entisaika.

Sanan Joutselampi kuulin ensimmäisen kerran alakoulu-aikaan, kun menin Niukkalan mummolaan linja-autolla hiihtolomalle. Halusin kyydin Särkänpäähän, johon silloinen kuljettaja totesi ” Nii siihe Joutselammin Pekon nykyselle paikalle”. Vasta vanhempana sain tietää, mikä Joutselampi on. Matri 7. Joutselampi on äitini syntymäpaikka, Joitsalammen rannalla, Matrin alakylässä.

Mennään ajassa taaksepäin vuoteen 1647, jolloin syntyi Uukunimen Berkkien kantaisä Oloff Bergh. Hän toimi arrendaattorina eli tilanhoitajana Suistamolla Ruokojärven kylässä. Hän avioitui Elisabet Reiherin kanssa. Reiher- suku muutti Tallinnasta Suomeen 1500-luvulla. Käkisalmesta he muuttivat Niukkalaan, vuokraamalleen hovileirille, joka oli ollut sotilaiden käytössä. Myöhemmin Oloff osti sen itselleen, näin syntyi Suur-Berkkilä. Tilan pinta-ala oli 718 ha, enimmillään talossa asui kaksitoista perhettä lapsineen ja lapsenlapsineen. Uukuniemi-kirjassa on kerrottu Suur-Berkkilästä Niukkalan kylä kirjoituksessa. Talo sijaitsi nykyisellä Lemisen pellolla, pihapiirissä oli kuusi aittaa, joista yksi on vielä Hälvän pihassa.

Suku hajaantui Niukkalaan , Kumpuun, Matriin, Latvasyrjään, ja Parikkaan. Olli Berg s. 1800, minun isoisäni isoisän isä, muutti Niukkalasta Matriin tilalle Parikka 6 vuonna 1845. Myöhemmin isojaossa muodostettiin Matri 7 Joutselampi. Ollin poika Pekka Berg oli kirkonisäntä, lautamies ja kylänmies, vanhoissa kirkon kirjoissa lukee sexman, mikä tarkoittaa kuudennesmiestä eli kylän vanhinta, jonka piti katsoa, että kylä eli nuhteetonta elämää. Hänellä oli ne kuuluisat rahapussit, kirkonpussi ja omapussi. Näistä lainattiin rahaa toisesta toiseen, mutta koskaan rahamäärissä ei ollut huomauttamista.
Pekan veli ”taas” Olli Berg oli runoilija,virsien tekijä, kääntäjä, kansakoulun opettaja ja valtiopäivien valitsijamies. Hän käytti kirjoituksisssaan nimeä Olli Wuorinen. Hän testamenttasi omaisuutensa Olli Wuorisen rahastoon, josta jaettiin apurahoja uukuniemeläisille opiskelijoille aina 1980- luvulle asti. Sitten tulee isoisäni isä Ludvig Berg, hänkin toimi luottamustehtävissä mm. lautamiehenä. Ludvigin poika Pekka Berg isoisäni, asui perheineen Matrissa sotaan asti ja vielä välirauhan ajan. Hän rakensi 1938 uuden talon, jossa ei kuitenkaan pitkään ehtinyt asua, kun tuli evakkoon lähtö Petäjävedelle. He pääsivät muuttamaan takaisin 1942 ja korjasivat rakennukset. Vuonna 1944 tuli viimeinen lähtö, sinne jäi Joutselampi Neuvostoliiton puolelle. Sodan jälkeen isoisäni osti Niukkalasta maatilan, johon tein tuon lapsuuden linja-auto matkan. Tässä lyhyesti Bergin suvusta, olen kymmenes sukupolvi näitä Oloffin jälkeläisiä.

Joutselampi jäi kolme kilokilometriä rajan tuolle puolelle, lyhin matka sinne on Kurkelan järveltä Mikkolanniemeltä. Nykyisestä kodistani on matkaa linnuntietä reilut kaksikymmentä kilometriä, Niiralan kautta kiertäen noin kaksisataa kilometriä. Ensimmäiset kotiseutumatkat olivat todellisia elämys- ja seikkailumatkoja. Niiralan raja-asemalla oli puurakenteiset parakit ja rajalta melkein koko matka oli soratietä. Linja-autossa oli hiekanpölyä niin paljon, ettei takaosasta nähnyt kuljettajaa. Perhemajoitukset Sortavalassa, syötiin hapankaalia ja leipää ja yritettiin keskustella ilman tulkkia ja sanakirjaa.

Eräällä reissulla ravintoloista oli ruuat loppu, matkanjärjestäjä oli ostanut jostain kaksi laatikkoa armeijan säilykelihapurkkeja. Niitä syötiin Ahinkoskella, kyllä oli hyvää, vielä nykyisilläkin matkoilla pysähdyn muistelemaan lounasta. Kaksi kertaa miliisit käännyttivät Lahdenpohjasta takaisin, väittivät Jaakkimassa olevan sotaharjoituksen. Matkanjärjestäjä oli varmaan unohtanut lahjusrahan, se oli siihen aikaan tärkeä. Kerrankin henkilöautot upposivat tielle, venäläiset kuljettajat kävivät Sikopohjasta hakemassa maastokelpoisen kuorma-auton, niin mentiin auton lavalla Joutselammille reipasta vauhtia, reunoista kiinni pidellen.
Nykyiset matkat on tehty pienellä porukalla, maasturilla tai nelivetoisella pikkubussilla. Aikaa on varattava reilusti, rajalla menee helposti kaksi tuntia. Majapaikkaan ilmoittautuminen saattaa kestää toiset kaksi tuntia, vaikka varaukset on tehty – maassa maan tavalla. Jaakkimassa Niäsjärvellä on Juho Bergin myllyn rauniot ja tien toisella puolella Vasilin maatila. Matrin yläkylästä löytyy datsa Nivanlahdesta, kansakoulun paikalla on nykyisin vartio, joka tosin on suljettu. Hartikaisenmäkeen mentäessä näkyy paljon marjapensaita ja omenapuita, vanhoja talon paikkoja. Venäläiset ovat rakentaneet tien viereen helikopterin laskeutumispaikan. Kukkarnivalla on niin paljon vesakkoa , että kanavakin näkyy huonosti. Sitten tulee Joutselampi, matkaa koululta seitsemän kilometriä. Sinne löytää helposti, iso lampi tien vasemmalla puolella. Pihasta löytyy kahden talon kivijalat, navetan kiviosa ja kiviset vetorappuset. Rannassa on kaksi saunan pohjaa, venäläisten tekemiä tulisijoja, savustuspönttöjä ja vaatteiden kuivausriukuja sekä uimapaikka. He käyvät kalastamassa ja retkeilemässä, polkuja lammen ympärillä on paljon. Vuonna 2004 pystytimme muistopaalun, johon on kaiverrettu tilan nimi ja ne perheet, jotka siellä asuivat ja vuosiluvut. Se kertoo kävijöille paikan historiasta ja asukkaista. Venäläiset ovat antaneet olla paalun rauhassa, aluksi pelotti, että se viedään pois. Siellä keitellään kahvia, paistetaan makkaraa ja muistellaan menneitä, joskus tulee kyynel silmään ja ääni murtuu. Toukokuussa on tarkoitus jälleen lähteä, silloin on vähän kasvillisuutta ja paikat näkee hyvin, tosin tiet voivat olla huonossa kunnossa. Samalla voi käydä Pienellä Iijärvellä, Kiiverin myllyllä ja Pääsiäisvaarassa, paluumatkalla Sikopohjassa, Ristilahdessa , Mensuvaaran lentokentällä ja Parikanniemessä. ”Käki kukkuu siellä ja kevät on, vie sinne mun kaihoni pohjaton.”

Suosittelen lukemaan seuraavat kirjat
– Erkki Leminen: Sikopohjan poika
– Olli Vuorinen: Sepitelmiä (runokokoelma) 1875, Suomen saloilta 1871, Salmelan heinätalkoot, Kotikuusen kuulumisia
– Uukuniemi – rajan halkoma pitäjä
– Veikko Pitkänen: Matri ja Matrilaiset
(näitä saa kirjaston kautta)

Jorma Berg
jorma.berg(at)elisanet.fi

Jaa juttu Facebookissa:

Uukuniemen historiahanke etenee aikataulussa

Uukuniemen, Saaren ja Parikkalan kuntaliitoksen yhteydessä sovitun Uukuniemen historian toteuttaminen on edennyt sovitussa aikataulussa. Kuluneella viikolla pidetyssä historiatoimikunnan kokouksessa tarkistettiin teokseen tuleva tekstiosa sekä kuva-aineisto. Näiltä osin vielä pienin tarkistuksin historia-aineisto pyritään saamaan painoon tulevan kevät-talven aikana. Teoksen paino tulee historiatoimikunnan päätöksen mukaan tapahtumaan tarjousten pohjalta kotimaisessa kirjapainossa. Uukuniemen historia julkaistaan virallisesti ensi kesän Uukuniemi-juhlien yhteydessä.
Asko Kemppinen Historiatoimikunnan jäsen

Uukuniemen historian kirjoittaminen aloitettiin kesällä 2007 Parikkalan kunnan ja Parikkalan seurakunnan yhteishankkeena. Hankkeen rahoittamiseen ovat osallistuneet myös Uukuniemen Osuuspankki ja Uukuniemi -seura.
Historian kirjoittajana on FM Jaana Juvonen, joka on kirjoittanut myös mm. Parikkalan historian (1996).

Kirjoittajan tukena ja asiantuntijana on Parikkalan kunnanhallituksen nimeämä historiatoimikunta, jonka puheenjohtajana toimii Paavo Tiainen. Muita jäseniä ovat Parikkalan seurakunnan kirkkoherra Erkki Lemetyinen, Eino M. Repo, Aatos Kemppinen, Eeva Pekonen, Tuija Aronen ja Jari Venhovaara. Toimikunnan sihteeri on vapaa-aikaohjaaja Eeva Paakkinen.

Historian kirjoitus on edennyt aikataulun mukaan; tekstiosa on pääpiirteissään valmis, ja parhaillaan suunnitellaan kirjan kuvitusta.

Uukuniemen historian julkaisupäivä on Uukuniemi-juhlien yhteydessä kesäkuun 2009 lopulla.

Lisätietoja: Historiatoimikunnan pj. Paavo Tiainen p.040 5482 150
tai toimikunnan sihteeri Eeva Paakkinen p. 044 7811 297
Lähde:prikkala.fi

Jaa juttu Facebookissa:

Palanen historiaa: Niukkala 1960-luvulla

Palanen historiaa: Niukkala 1960-luvulla

”Niukkalassa ei ole puuveitsellä kultaa nuoltu, eikä sitä tehdä nytkään. Työn ja vaivain palkkana se on, mitä on. Monta hikipisaraa on vuodatettu sen peltotilkuille ja suoviljelysalueille ennenkuin ne tähkää tekivät; monta raskasta askelta astuttu ja monta unetonta yötä vietetty ennen kuin taisteluitten tiellä on tähän päivään päästy. Matkalla on tarvittu sisua, pillereitä ja velvollisuudentuskaa, uskoa tulevaisuuteen, toivoa paremmista päivistä ja ennenkaikkeea rakkautta – syvää rakkautta Taattojen sarkaan. Ilolla saa todeta, että kaikkea on nykynuorisossakin. Ei se isäin toiveita peitä. Se näkyy tajuavan, että koskaan ei olla määränpäässä, vaan jokaiselle sukupolvelle kuuluu kehoitus; eteenpäin ja syvemmälle.”

Maria Tiainen kirjassa Uukuniemi rajan halkoma pitäjä 1955

Jaa juttu Facebookissa:

Palanen Siitarisenmäen historiaa

”Lähellä Ala-Kuorejärveä on Siitarisenmäki. Tuo kylän korkein paikka harmaine kallioineen ja kalliolla seisovi taloineen on Niukkalan kauneinta”, kertoo Uukuniemi-kirja vuodelta 1955.

”Vuorella tapaa 4 taloa: Neiglick, Siitarinen, Pitkänen ja Kokko. Ihailtavaa on Matti Siitarisen pihassa. Hanna-emännän luonnonrakkaus siellä tervehtii puutarhan moninaisina istutuksina. Puut, pensaat ja kukat varhaisesta keväästä myöhään syksyyn ilottavat väriloistollaan.
Siitarisen vuoren juurella virtaa Lammasjoki, jonka yli kulkee Timolahdentie joka menee myös rajalle. Näköala Siitarisen talon takaa kalliolta yli Kuorejärven kylään ja Kumpuun pysähdyttää matkamiehen ja kiireisenkin. Mäeltä on hauska laskeutua Sipposalmelle ja sen kautta pistäytyä katsomassa Niukkalan Punkaharjua Syrjiensärkkää, niukkalalaisten kesäistä juhlapaikkaa.Ylöspäin etelään on Kuorejärvi, alaspäin pohjoiseen paistaa Pyhäjärvi ja aivan harjun juurella on romanttinen Ahvenlampi”

Valokuvat: Pirjo Kaksonen Niukkala

Kuvat on otettu Kuorevaaralta, Siitarisenvuoren viereltä, Yläkuorejärven ja Niukkalan suuntaan.

Jaa juttu Facebookissa:

A. J. Tiaisen harmoonitehtaan perustamisesta 105 vuotta. Vanha verstasrakennus kunnostettu ja entisöity.

Harmooneja on valmistettu Uukuniemellä 1800-1900-lukujen taitteesta asti. Antti Juho (Anders Johan) Tiainen rakensi ensimmäisen soittimensa Niukkalan Telatiellä sijainneen kotitilansa saunassa.

Harrastus johti opintielle Tampereelle saakka, jossa hän opiskeli vuoden harmoonien valmistusta J.E. Hedenin tehtaalla, siirtyen sen jälkeen Sortavalaan Mäkisen oppiin. Palattuaan Uukuniemelle A.J. Tiainen perusti nimeään kantavan harmooniverstaan vuonna 1903.

Alkuvuodet tehdas toimi Telatiellä, kunnes siirtyi 1914 lähemmäksi kylän keskustaa, nykyisille sijoilleen Rauhalanmäelle (tunnetaan myös Verstanmäkenä). Toiminta uudessa verstasrakennuksessa alkoi 14.9.1914.

Tehtaan kulta-aika ajoittuu 1920-luvulle, tilausmäärät kasvoivat ja ulkopuolista työvoimaa tarvittiin. Parhaimmillaan verstaassa työskenteli ainakin 8 puuseppää. Tuotannon huippuvuosi oli 1928, jolloin valmistui 82 harmoonia.

Ensimmäisen kaikkiaan kolmesta Suomen messujen myöntämästä laatukultamitalista tehdas sai 1922, myöhemmät vuosina 1930 ja 1955.

Tehdas oli alusta lähtien hyvin omavarainen: puutavara saatiin pääosin omista metsistä, ja työkalut valmistettiin pitkälti itse. Harmoonimestarin Heikki-veli taisi sepän työt ja takoi paitsi työkalujen metallisosat myös suunnitteli tehtaan voimansiirtoon tarvittavat hihnastot. Tehdas oli keneistettu jo 1920-luvun alussa. Voimanlähteenä oli alussa petrolikäyttöinen maamoottori, myöhemmin siirryttiin sähkömoottoriin.

Kaikkea ei kuitenkaan valmistettu itse, esim. Harmoonien kielet tilattiin muualta, aluksi ”Ameriikasta”, sitten Saksasta ja loppuvuosina DDR:stä. Muualta tilattiin myös rekisteritapit ym. erikoistavaraa.

A.J. Tiaisen kuoltua vuonna 1931 työtä jatkoi hänen pojat Eino ja Väinö. Väinö rakensi harmooneja vuoteen 1977 asti yhdessä poikansa Pentti Tiaisen kanssa. Sittemmin Eino lähti Viipurin musiikkiopistoon opiskelemaan kanttoriksi, jossa ammatissa hän teki elämäntyönsä Uukuniemen seurakunnassa. Sotavuosina toiminta hiipui materiaalipulan takia, 1960- ja -70 -luvulla sähköurut ja piano syrjäyttivät harmoonin koti- ja koulusoittimina. Tilaukset vähenivät. Viimeisen Uukuniemellä valmistetun harmoonin valmisti Eino Tiainen vuonna 1978.

Kaiken kaikkiaan A.J. Tiaisen tehtaasta valmistui vuosina 1903-1977 yli 2000 harmoonia. Tämän lisäksi Eino Tiainen rakensi tahollaan n. 300 soitinta. Yhden tai useamman harmoonin tekivät Heikki Tiainen sekä Väinön ja Einon veli Toivo Tiainen. Myös muutamat kyläläiset rakensivat itselleen verstaassa oman harmoonin.

Harmoonitehtaan verstasrakennuksen kunnostus ja entisöinti.

Sakari Tiainen kertoo isoisänsä isän perustaman harmoonitehtaan verstasrakennuksen kunnostuksesta:

”Noin 5 vuotta sitten totesimme olevan ”viimeisen hetken” tehdä jotain ko.verstasrakennuksen säilyttämiseksi. Alin hirsikerta, osa lattialankuista, ikkunat yms. olivat pahasti lahonneet, kattokin alkoi vuotaa ja oli osin muutenkin hajalla. Sisäkatto oli viittävaille romahtamassa jne.
Päätettiin ryhtyä toimiin rakennuksen säilyttämiseksi. Alunperin rakennus on ollut tyypillinen maalaispirtti tupineen ja kaksine kamareineen. Myöhemmin sitä on korotettu ja tehty laajennusosa puusepänkoneita varten. Vanhin osa rakennuksesta on 1800 luvun puolella rakennettu pirtin osa.
Rkm. Jari Aaltonen Parikkalasta teki alustavan kustannusarvion, jonka perusteella päätimme hakea avustusta Kaakkois-Suomen ympäristökeskukselta rakennusperinnön hoitoon tarkoitetuista määrärahoista. Etelä-Karjalan museo ja Ympäristökeskus totesivat kohteen olevan paikallisesti merkittävän rakennuksen ja myönsivät kohteelle 2000 euron korjausavustuksen, joka kattoikin osan korjauskuluista.
Korjausta tehtiin parina kesänä paikallisen hirsitöiden ja vanhojen työtapojen taitajan Heimo Tuomisen toimesta Etelä-Karjalan museon rakennustarkastajan ohjeiden mukaan. Kiviperustus korjattiin, alin hirsikerta ja osa ylemmistäkin hirsistä vaihdettiin, lahot lattialankut, räystäslaudat, kulmalaudat jne. uusittiin, ikkunat ja ovet kunnostettiin. Alas retkahtanut sisäkatto nostettiin, alkuperäinen peltikatto hiottiin ruosteesta ja pohjamaalattiin sekä lopuksi pintamaalattiin alkuperäisen sävyn mukaiseksi.Ulkoseinämaaliksi keitettiin aito punamulta.
Tavoitteena on saada rakennus säilymään mahdollisimman alkuperäisessä kunnossa,alkuperäisine puusepän koneineen, ainutlaatuisine työvälineineen ja tallella olevine harmooneineen muistona vanhojen soitinmestareiden kädentaidoista tuleville sukupolville.”

Lähde: Petri Tiainen ja Sakari Tiainen ”A. J. Tiaisen harmoonitehdas 100 vuotta”

Jaa juttu Facebookissa:

Uukuniemen historia valmistuu ensi kesäksi

Kaksi vuotta kestänyt Uukuniemen historia valmistuu ensi kesäksi. Historiatoimikunta tarkisti viimeisen viidennen luvun ja vielä toivotaan historiaan liittyviä valokuvia, joissa olisi työtä ja toimintaa.
Historia ulottuu 1980-luvulta 1990-luvulla tehtyyn kuntaliitokseen ja kirjoittajana toimii FM Jaana Juvonen Joensuusta. Rahoittamiseen ovat osallistuneet Parikkalan kunta, Uukuniemiseura ja Uukuniemen Osuuspankki.

”Uukuniemeläisiä oli vuonna 1880 n. 4 400 ja kuntalaisten määrä lisääntyi runsaalla tuhannella asukkaalla vuoden 1920 alkuun ja oli n. 5 500.Uukuniemen seurakunnan kirjoissa oli vuoden 1944 lopussa 5 907 henkeä.(vrt. uuden Parikkalan kunnan asukasluku n. 6 000), mutta vähitellen
siirtoväki alkoi muuttaa kirjojaan sijoitusseurakuntiinsa. Uukuniemen seurakunnasta muutti vuosina 1945 – 1950 kaikkiaaan 4 049 ihmistä muualle Suomeen.
Sodan jälkeen sisäasiainministeriö selvitti, oliko osittain luovutetuilla kunnilla, kuten Uukuniemellä edellytyksiä jatkaa itsenäisenä kuntana.Uukuniemeläisillä itsellään oli vahva kanta pysyä itsenäisenä. Lukuisten neuvottelujen ja kirjelmien jälkeen Uukuniemi hyväksyttin säilymään
kuntakartalla. Kiitos Uukuniemen kunnan luottamushenkilöille sekä viranhaltijoille ja työntekijöille, jotka määrätietoisella toiminnalla ja sitkeydellä rakensivat ja kehittivät asukasmäärältään pientä kuntaa ja veivät sitä eteenpäin.Uukuniemen monivaiheinen historia avaa yhä paremmin ymmärtämään ja myös kunnioittamaan uukuniemeläisyyttä sekä niitä ajatuksia ja mielipiteitä, joita kunnan eri vaiheissa on tuotu esiin.
Parikkalan seutukunnalla käytiin useaan otteeseen kuntarakennekeskustelua. Vuonna 2003 alkanut kuntien yhdistymisen valmistelu päätyi 1.1.2005 Parikkalan, Saaren ja Uukiniemen kuntien lakkauttamiseen ja uuden Parikkalan kunnan perustamiseen. Uukuniemen kunnan väkiluku oli tuolloin 501 asukasta.”
(Alpo Kosonen, puhe Uukuniemijuhlilla 28.6.2008).

Edellinen historiateos Uukuniemi rajan halkoma pitäjä on vuodelta 1955 ja sen toimitti Uukuniemiseuran johtokunta. Kirjaa voi kysellä Uukuniemiseurasta.www.uukuniemiseura.fi
Uusi historiateos menee painoon alkuvuodeesta 2009 ja sitä myydään Uukuniemijuhlilla kesäkuun lopussa 2009. Historiatoimikunnan jäseniä ovat Asko Kemppinen, Paavi Tiainen, Erkki Lemetyinen, Eino Repo, Eeva Pekonen, Tuija Aronen, Jari Venhovaara ja Eeva Paakkinen.
Maija Ala-Nikkola

Jaa juttu Facebookissa: