Parikkalan Saarella, Kirjavalan kylässä erottuu vaalea maalaistalo kahden tien halkoman pellon keskeltä. Toisella laidalla kulkee entinen sotatie, joka ulottui aina Käkisalmesta Savonlinnaan saakka. Pellon toista laitaa reunustaa vilkkaasti liikennöity kuutostie. Myös maalaistalon sisällä vanha ja uusi kohtaavat. Yrjö Helmisen, 95, ja Kirsti Helmisen, 90, lisäksi tilalla asuu yksi Helmisten neljästä tyttärestä puolisonsa kanssa. Nuorempi pariskunta hoitaa nykyisin lypsykarjatilaa, joka on aiemmin ollut Kirstin äidin suvun omistuksessa.
Yrjön kotitila sijaitsee niin ikään Kirjavalassa, vain kivenheiton päässä nykyisestä asuinpaikasta. -Tuuloksesta on minun sukuni tänne aikoinaan tullut, Helminen kertoo. Hänen lisäkseen 10 hengen sisarusparvesta on elossa enää yksi. Vanhin veli kaatui jo sodassa. – Olin tuolloin alokkaana Haminassa. Palattuani veljen hautajaisista olivat toiset lähteneetkin rintamalle, Helminen muistelee. Sota-aika on edelleen elävästi mielessä. Helminen itse haavoittui kranaatin sirpaleesta. – Olimme juuri bunkkerilinjan edessä, josta venäläiset ampuivat ja sain osuman jalkaan. Ihme kyllä, kukaan meistä ei kuollut, hän hymähtää. Kirsti puolestaan joutui lähtemään evakkoon Kihniöön. Sotakoneiden äänet palaavat edelleen mieleen lentokoneen lentäessä taivaalla.
Helminen kävi keskikoulun Parikkalassa 30-luvulla, oli harjoittelijana Pyhtäällä ja valmistui agrologiksi Hyvinkään maatalousoppilaitoksesta. Ensimmäisessä työssään rehuneuvojana hän muun muassa suunnitteli aiv-torneja navettoihin. Parikkalaan Helminen palasi saatuaan piiriagrologin paikan. Vaimonsa Kirstin hän tapasi jo sodan aikana. – Ollessani Kirjavalassa maatalouslomalla sai eräs ystäväni houkuteltua mukaansa tuohon Kinnarsalmen sillalle, joka oli kylän nuorten kokoontumispaikka. Siellä sattui olemaan myös Kirsti siskonsa kanssa, Helminen kertoo ja katsoo vaimoaan. Viime vuonna, Suomen 100 -vuotisen itsenäisyyden juhlavuonna Helmisten hääpäivästä tuli kuluneeksi 70 vuotta.
Maisema Helmisten kodin ympärillä on muuttunut noiden vuosien jälkeen. Aikoinaan 50 hehtaarin tilasta neljäsosa hävisi viereen rakennetun junaradan ja valtatien myötä. – Parhaimpina aikoina Kirjavalassakin oli peräti kolme koulua sekä käsityökoulu, jonka Kirstikin on käynyt. Oli pankki ja posti ja maatiloja lähemmäs parikymmentä. Sodassakin oli miehiä Kirjavalasta lähemmäs 200, sanoo Helminen.
Vuonna 1922 syntyneen Helmisen muisti on terävä ja katse kirkas. Ei heti uskoisi hänen eläneen kaikkien presidenttiemme hallituskaudella. Sodan aikana Mannerheim vieraili rintamalla aivan Helmisen viereisellä alueella. – Kertaakaan en häntä itse tavannut, sillä käynnit olivat salaisia. Kirjavalan koululla, joka toimi sotasairaalana, Mannerheim vieraili vuonna 1941. Siellä lotat keittivät hänelle kahvit, Helminen kertoo. Muutaman sadan metrin päässä aiemmin sijainneeseen riiheen vietiin vainajat. – Kerran tässä kävi yksi kuolleista noussutkin, Helminen vitsailee. – Hänet oli viety riiheen kuolleena, mutta olikin sitten herännyt siellä. Mies olisi halunnut käydä entistä hautaansa katsomassa.Valitettavasti riihi oli jo ehditty purkaa pois.
Vuosikymmeniä piiriagrologina ja maatalousneuvojana Parikkalaa kiertänyt Helminen on nähnyt maataloudessa tapahtuneet muutoksen pitkällä aikavälillä. – Muistan vielä ajan, jolloin maatalousverotuskin jaettiin silmämääräisten havaintojen perusteella. Lähes joka perheessä lapsia oli paljon ja työvoimaa omasta takaa. vaikka suurin osa töistä hoidettiinkin käsin. Puimurien tulo mullisti maataloutta merkittävällä tavalla, pohtii Helminen. Eläkkeelle Helminen jäi 35 vuotta sitten. Toimettomana ei toki ole oltu. Tilan töissä on kyllä apua tarvittu. Nykyisin Helmisten navetasta löytyy vajaa parikymmentä lehmää. – Ja vähintään saman verran kissoja, hän naurahtaa.
K.L.