Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940. Saman päivän iltana klo 22 tuli naapurin poika sanomaan, että nyt on lähdettävä kahden tunnin kuluessa. Tietysti siinä häkeltyi ensin; voi hyvä luoja, miten nyt käy! Ei oikein tiennyt mitä ottaa mukaan.
Isä lähti viemään hevosella yli 20 km:n päässä olevalle Uukuniemen asemalle. Oli niin kova pakkanen että piti käydä välillä lämmittelemässä taloissa, joista vain valoja nähtiin.
Sinne jäi kermaämpäri hellan nurkkaan. Piti tehdä siitä voita seuraavana aamuna vaan ei ehtinyt. Säkkiin vain paljon leipää ja hienosokeripussi.
Isä palasi teurastamaan osan eläimistä, ajamaan osan yhteisiin kokoamispaikkoihin ja järjestämään tulevaisuuttamme. Minun tehtäväni oli huolehtia itseni ja sisarukseni tulevaan evakkopaikkaamme. Olin täyttänyt lokakuussa 17 vuotta. Toiset kotona olevat sisarukset olivat Riitta 5 v, Heikki 10 v, Veikko 12 v ja Viljo 15 v.
Äiti kuoli elokuussa 1939. Hän sanoi: Pitäkää raamatut mukananne, sillä tältä paikalta ne kaikki hävitetään. Nämä sanat ne tulivat toistuvasti mieleen ja pelko toimeentulosta tulevaisuudessa ja huoli sisaruksista; näistä mukana olevista ja veljistä rintamalla. Milloin heidät näkee?
Vaikka oli nuori, niin unohtumattomasti otti sydämestä, kun katsoin taakseni kotia viimeisen kerran ja sama suru palasi vielä monessa tulevassa tilanteessa.
Kiirastorstaina olimme olleet viikon Uukuniemellä eräässä talossa uuden rajan pinnassa. Sanoin talon emännälle, että en voi ostaa leipää, raha loppui. Emäntä antoi puolikkaan leivän.
Pitkäperjantaina poliisit tulivat sanomaan, että saamme lähteä Simoon. Asemalla oli niin paljon meikäläisiä, että sisälle emme enää mahtuneet vaan saimme odottaa ulkona pakkasessa monta tuntia junaan pääsyä. Simon asemalla meille sitten sanottiin ettei sinne enää sovi ja taas odotimme pari tuntia ulkona 20 asteen pakkasessa.
Lopulta pääsimme junaan ja olimme puoliltaöin Rovaniemellä, jossa saimme odotella Hotelli Pohjanhovissa isäntää maakunnasta noutamaan meitä taloonsa. Isäntä tulikin ja vei meidät hevosreellä 20 km:n päähän Kemijoen varteen Oikaraisen kylään.
Kului kolme viikkoa, ennen kuin sain kuulla isästä ja vanhemmista sisaruksista. Isä oli saanut järjestettyä meille talon Ylitorniosta, johon lopulta asetuimme evakkoon.
Isä kuoli helmikuussa 1942. Tilasimme rautatievaunun päästäksemme takaisin Karjalaan. Kesti kolem viikkoa ennenkuin saimme vaunun ja pääsimme hautaamaan isän kotipitäjään äidin viereen.
Seurasi kaksi vuotta kovaa työtä ja taas lähtö, se viimeinen, syyskuussa 1944. Kesken jäivät puintityöt. Hirvittävän pahalta tuntui taas jättää koti ja kaikki, vaikka sitä jo osattiinkin odottaa.
Velipojat Veikko ja Heikki ajoivat hevosta, jonka kärryssä oli viljasäkkejä. Minä ajoin 30-vuotiasta ruunaa, jonka kärryssä oli vähän evästä, vaatteita, sian porsas ja lehmä perässä kiinni. Nuorin sisko, Riitta, istui kuorman päällä ja sanoi toistamiseen: “Mennään tuohon taloon”.
Oli kylmä tulli ja vettä satoi lokakuun lopulla, kun ajoimme Närpiön asemalta Yttermarkiin illan pimeydessä. Pitkä oli matka ja kauan kesti, ennen kuin sain avata vieraan oven kotioven sulkemisen jälkeen. Monesti menivät kädet silmille; Hyvä Jumala, miksi näin?
Aika on hyvä parantaja, mutta Karjalan Koti ei silti unohdu. Kaikkihan lapsuuskotinsa muistata.
Kerttu Tuulos