Lukijoilta:

Ihailtavaa sitoutumista

Mahtavatkohan Parikkalan kunnan virkamiehet ja päättäjät tajuta miten fiksua väkeä kunnan pohjoispäässä asuu?
Tällainen ajatus tuli mieleen, kun kuuntelin taannoin Uukuniemen koulukeskustelussa käytettyjä puheenvuoroja.
Miten aidosti huolestuneita, miten maltillisesti esitettyjä nämä kuntalaisten puheenvuorot ja kysymykset päättäjille olivat. Useat puheenvuorot olivat nuorten naisten, lapsiperheiden äitien esittämiä. Niistä välittyi hyvin vahva sitoutuminen paitsi oman perheen hyvinvoinnin ja laadukkaan elämisen turvaamiseen tänä päivänä ja huomenna, myös laajempaan vastuuseen siitä, että elämä kylällä ja yleensäkin laajan kuntamme haja-asutusalueilla voisi jatkua vielä tulevaisuudessakin.
Sellainen sitoutuminen, jota nyt asukkaiden taholla saatiin kokea, on aivan varmasti myös merkittävä voimavara. Kun ihmisillä on halua selvitä ja myös uskoa siihen, että mehän kyllä selviämme, voidaan huoletta luottaa siihen, että Uukuniemi uuden Parikkalan kunnan arvostettuna osa-alueena ja sen pohjoisen rajan vartijana säilyy.
Voidaan kysyä ja myös pitää kysyä, onko kunnan kaikilla päättäjillä samaa sitoutumisen intoa kunnan kohtaloihin kuin sen asukkailla? Onko heillä halua emokarhun lailla taistella kynsineen, kun vaara uhkaa pentuja - vaikka antaa oma henkensä niiden puolesta.
En pysty vastaamaan tähän, ehkä ei ole tarpeenkaan. Olen kuitenkin vähän huolissani.
Päätöksentekijät, me kaikki, katsomme asiaa arkielämää voimakkaasti pelkistävän strategian kautta. Olemme hyväksyneet strategian, jossa määritellään muutamin kymmenin lausein ja visioin se, mihin suuntaan haparoidaan ja millä eväillä. Siihen kuuluu myös mainintoja siitä, mikä ei lainkaan tule kysymykseen mikäli mielimme strategiamme toteuttaa. Koulujen lakkauttaminen muun muassa on näitä asioita ja monet muut kipeää tekevät palvelujen uudelleenjärjestelyt ja "järkeistämiset".

Siinä, missä perustelemaan tottuneet, puheita sujuvasti soljuttelevat päättäjät puhuvat strategioistaan, siinä kuntalaiset pulputtavat pitkistä koulumatkoista, lapsensa pärjäämisestä mukana oppisuorituksissa, väsymisestä ylipitkillä kuljetusmatkoilla kouluun ja takaisin kotiin, tuttujen ja turvallisten koulutalojen vaihtumisesta vieraisiin oloihin ja olosuhteisiin ja ennen kaikkea huolesta, kun oman kyläpiirin ainoaa koulua uhkaa lopettaminen. Kun kylän viimeinen kulttuuripalvelu ja henkinen tukipylväs heitetään pois.

En minä halveksi strategiaakaan.
Sehän sopii vallan mainiosti dynaamisen yrityksen, miksei siis kunnankin toimintaa ohjaavaksi huoneentauluksi kohtuullisen yksinkertaisilla tavaramarkkinoilla. Kuitenkaan elävän elämän opaskirjaksi tai suunnistuskartaksi siitä ei milloinkaan voi olla. Sehän on kuitenkin vain haurasta paperia; täynnä tulkinnallisuutta, latautuneita väärinymmärryksen mahdollisuuksia, ylättävän nopeasti ajan virrassa hapristuvia itsestään selvyyksiä, joille kymmenen vuoden päästä voimme jo joukolla nauraa.
Elämä tässä ja nyt on kovempi juttu. Se on se peijooni, mikä meidät haastaa ja pyytää vastauksia.

Näiden kahden välissä me pyristelemme. Toiset virkansa ja luottamusasemansa puolesta kiinni strategiassa kuin kärpäset liimapaperissa, toiset taas puhkumassa ja puhisemassa oman arkipäivän elämän monimutkaisuutta ja eteen tulleita kompastuksia.

Ystävällisesti
Pekka Koiso-Kanttila
Kunnanvaltuutettu
Valtuuston II vpj
 
Etusivulle